Porin kulttuurisäätö: #Holiday365 – 365 lomailun silmässä

Vuoden 2022 Visitors-näyttelyssä Porin kulttuurisäätö keskittyi vierailijoiden teemaan tyhjän ja hylätyn talon kautta. Vuonna 2023 #Holiday365-näyttely jatkaa vierailemisen parissa, mutta tyhjyyden sijaan keskittyen lomailun yltäkylläisyyteen, täyteyteen ja odotuksiin. Yhteistä hylätyille tiloille ja taloille sekä lomailulle ja turismille on nostalgia, joka voi kohdistua niin kauan sitten menetettyyn kuin tulevaan menetykseen, villin ja alkuperäisen käsitteisiin, sekä arjesta ja rutiineista poistumiseen.

Toiminta erilaisissa ympäristöissä ei perustu vain alueellisen vetovoiman kasvattamiseen, vaan uteliaisuuteen uusia ympäristöjä kohtaan sekä idealistiseenkin ajatukseen taiteen merkityksestä ja merkityksiä luovasta voimasta: taide halutaan tuoda uusiin paikkoihin ja uusien yleisöjen kohdattavaksi.

Molempiin, hylättyihin paikkoihin ja turismiin, liittyy myös paljon näkymätöntä potentiaalia ja sellaista, mitä voi ajatella toisin ja uudelleen. Samoin taiteella ja turismilla on paljon yhteneväisyyksiä. Näitä yhtäläisyyksiä tarkastellaan Porin kulttuurisäädön Pällistelyn ylistys – Taide, luonto ja matkailu koettuna ja kuviteltuna elämyksenä -artikkelissa, joka kirjoitettiin samaan aikaan #Holiday365-näyttelyn prosessin kanssa elokuussa 2023 ilmestyvään Mustarinda-lehteen. Tekstissä pohditaan Puolangalla sijaitsevan Paljakan hiihtokeskuksen kautta taiteen potentiaalia vajaakäytössä olevissa kohteissa ja laajemmin alueiden vetovoimaisuutta. Toiminta erilaisissa ympäristöissä ei perustu vain alueellisen vetovoiman kasvattamiseen, vaan uteliaisuuteen uusia ympäristöjä kohtaan sekä idealistiseenkin ajatukseen taiteen merkityksestä ja merkityksiä luovasta voimasta: taide halutaan tuoda uusiin paikkoihin ja uusien yleisöjen kohdattavaksi. Paikallisella taidetoiminnalla on valtava merkitys, mutta yhtälailla uudet ja yllättävät taide-elämykset voivat olla jopa käänteentekeviä heille, jotka eivät jatkuvasti nykytaiteeseen arjessaan törmää.

Taiteen lailla lomamatkailu tarjoaa toisenlaisia maailmoja ja tapoja olla, se avaa välähdyksiä muihin todellisuuksiin. Toisaalta todellisuudet voivat olla kulisseja, tarkoitushakuisia kehitelmiä. Nähtävyydet, matkamuistot ja postikortit luovat jatkumon, jossa paikallisuus esitetään, luodaan ja tuotteistetaan, Taide voi vastata turismin paradoksiin ja ongelmiin, joita siihen ja elämyskulttuuriin laajemmin liittyy: massaturismin aika on ohi, mutta haluamme yhä matkustaa, kokea ja nähdä uutta ja taiteen avulla se on mahdollista. Taide myös auttaa ymmärtämään näitä rakenteita, ja Porin kulttuurisäätö onkin eri alueille suunnatuissa hankkeissaan kerännyt huomattavan määrän tietoa paikallisiin käytäntöihin ja toimintamalleihin liittyvistä kysymyksistä.

Resursseihin, oletuksiin ja odotuksiin liittyvät kysymykset kytkeytyvät työn, toimeentulon, etuoikeuksien ja normien käsitteisiin: mikä on itsestäänselvästi käsitettävissä tuottavaksi työksi, mikä taas epäilyttävästi muistuttaa lomaa. Jos ammattiurheilija tekee työtään Vuokatin lomailuun rakennetussa ympäristössä, vaikkapa hiihtäen lomailijoiden suosimilla laduilla, lomailijoiden keskellä, niin mistä tiedämme hänen olevan töissä? Taide ja urheilu molemmat ovat epätyypillisiä ammatteja, joilla molemmilla on erityinen suhde lomailuun ja turismiin. Siinä, missä monelle taide ja urheilu toimivat virkistävinä vapaa-ajan harrastuksina, joihin lomalla on mahdollista sijoittaa erityisen paljon aikaa ja joita toisaalta matkailuelinkeino hyödyntää, on kyseessä toisille koko elämä. Näille ympäröivä talous harvoin tuottaa mainittavaa hyötyä. Nuorisotutkimusseura on tutkinut huippu-urheilijoiden ja taiteilijoiden elämänkulkuja sekä niihin vaikuttaneita prosesseja. Nämä poikkeukselliset ammatit rinnastuvat tutkimushankkeessa ja sen puitteissa toteutetuissa haastatteluissa, eikä vertailulta voi välttyä kun puhutaan alojen arvostuksesta, asemasta, rakenteista tai rahoituksesta. Kilpaileminen on oleellinen osa molempia ammatteja, mutta taiteilijahaastatteluiden yhteydessä urheilijan ura nähtiin vielä taiteilijuutta raadollisempana, sillä urheilijan uran nähdään olevan ikään sidottu. [1] Sen sijaan taiteellisen huipun voi teoriassa saavuttaa koska tahansa. Mutta kuinka tätä menestystä määritellään? Ja toisaalta, onko menestyspuhe kovinkaan mielekästä aikana, jossa arvostuksen puute läpäisee koko taiteen kenttää ja merkittävä osa tekijöistä ei saa toimeentuloaan taiteen tekemisellä.

Kuten lomailussakin, tavanomaisesta poikkeavassa ympäristössä työskentely voi tarjota mahdollisuuksia rauhoittumiselle ja hengähdystauon jatkuvasta kilpailusta sekä tilaa uuden ajattelulle ja kokeiluille.

Porin kulttuurisäädölle lomailuun liittyvien odotusten ja perinteiden tarkastelu on myös henkilökohtaista, sillä kollektiivin vuodesta 2013 lähtien järjestetyt näyttelyt ovat vuosittain sijoittuneet heinäkuulle – Suomen lomasesongin suosituimmalle kesälomakuukaudelle. Vuosittaiset projektit on yli 10 vuoden ajan toteutettu vaihtuvilla kokoonpanoilla ja rahoituksilla, sekä lukuisia erilaisia työtilanteita yhteen sovittamalla. Koska Porin kulttuurisäädön jäsenten kesälomat ovat pääsääntöisesti vietetty omien näyttelyhankkeiden parissa, on niiden tavoitteissa korostunut myös ilon ja nautinnon yhdistäminen prosessiin. Kuten lomailussakin, tavanomaisesta poikkeavassa ympäristössä työskentely voi tarjota mahdollisuuksia rauhoittumiselle ja hengähdystauon jatkuvasta kilpailusta sekä tilaa uuden ajattelulle ja kokeiluille.

Lomailuun viittaavan kuvaston välittäminen osana projekteja on häivyttänyt työn taustalle. Epätyypillinen työn ja lomailun, taiteen ja elämän yhdistäminen saattaa piilottaa työstä työn, etenkin ulospäin usein määrittelemättömältä näyttävän taiteellisen työn kohdalla. Työ ja loma on totuttu pitämään selkeästi erillään eikä mielikuvaa siitä, miltä työ ja miltä loma näyttää, haasteta. Kuitenkin vielä sodanjälkeisessä Suomessa lomailua lähestyttiin virkistäytymisen lisäksi oppimisen, uudistumisen ja sosiaalisten suhteiden kautta. Loma- ja luentopäivät olivat vuosikymmenien ajan keskeinen käsite. Lepäämisen lisäksi ne mahdollistivat sekä ammatillista tiedonvaihtoa että keskustelua yhteiskunnallisista muutostarpeista, kuten syrjäseutujen koulutusmahdollisuuksien merkityksestä. Suomen ajoittain nopea taloudellinen kehitys 70-luvulla alkoi jättää jälkeensä entistä uupuneempia työläisiä, jolloin levon tarve alkoi lisääntyä ja työhön keskittyvä sisältö lomalla vähentyä.[2]

Taiteen, matkailun ja turismin suhde on monella tapaa risteävä. Taiteilijat ovat matkustaneet tiedon, taidon, kokemusten ja elämysten perässä, ja myös taiteen perässä matkustetaan. Maailmalla räjähdysmäisesti lisääntyneiden biennaalien menestystä mitataan kansainvälisten kävijöiden määrällä ja etenkin uusien biennaalien kohdalla on aiheellista pohtia, ovatko lähtökohdat matkailun vai taiteen edistämisessä. Mutta taide voi myös tehdä haitallisia rakenteita näkyväksi ja muuttaa niitä: taide voi ohjata matkailua uusille reiteille ja kohti kestävämpiä toimintamalleja. Kuitenkin turismin lailla taiteellakin on tapana valloittaa aina uusia alueita ja käyttää niitä omiin tarpeisiinsa.

Se, miten taide tekee asioita näkyväksi, on vaikuttanut käsitykseemme työstä. Taide dokumentoi työn muuttuvia muotoja ja taiteelliset representaatiot tuottavat mielikuvia siitä, miltä työ näyttää. Eero Järnefeltin ansiosta kaskenpolton visuaalinen mielikuva on aivoissa yhtä pysyvästi kuin monet omista muistoistamme. Lukuisat elokuvat ovat opettaneet meille, miltä työ tehtaassa näyttää ja tuntuu ja miten työntekijät työpäivän jälkeen poistuvat tehtaan porteista. Tässä hetkessä taiteessa nykytyön luonne tulee esiin esimerkiksi Pilvi Takalan teoksissa, jossa työpaikka on pikemminkin ilmapiiri kuin tekemistä, tai Mika Rottenbergin videoissa, joissa sukupuolitettu ruumis on valjastettu tuottamaan toinen toistaan absurdimpia asioita. Kuubalainen taiteilija Adrian Melis puolestaan tarkastelee teoksissaan mm. tuotannollisten rakenteiden ja byrokratian joustamattomuutta sekä niiden vaikutusta työntekijöiden motivaatioon ja työn merkityksiin.

Todellinen loma ei voi koskaan olla niin onnistunut, kuin se loma, jonka olemme kuvitelleet, nähneet elokuvissa ja televisiossa, jonne haluamme matkustaa.

Samoin taide on vaikuttanut kuvaamme lomailusta, jossa rentoutuaksemme tarvitsemme eksotiikkaa. Turismi on simulacrum ja se elää siitä, että se yrittää tavoittaa omaa representaatiotaan. Todellinen loma ei voi koskaan olla niin onnistunut, kuin se loma, jonka olemme kuvitelleet, nähneet elokuvissa ja televisiossa, jonne haluamme matkustaa. Samaan aikaan turismi tuottaa representaatioita “alkuperäisestä”, jonka pariin kaipaamme modernisoituneessa maailmassa – Helsinkiin saapuvat turistit ostavat poronnahkaisen avaimenperän ja kuksan ja kanarialla matkamuistoksi kastanjetit. Turismiin liittyy kaipuu autenttisen pariin ja samalla sitä itseään kritisoidaan nimenomaan autenttisuuden puutteesta.

Tarve löytää uusia tapoja matkailla on muuttamassa turismin työksi. Siinä, missä loma aikaisemmin tarjosi mahdollisuuden irrottautua ja katsoa asioita uudesta perspektiivistä ja ulkopuolelta, uudenlaiset turismin muodot sekä tarjoavat että vaativat osallisuutta. Agriturismi ja erilaiset asunto- ja työvaihdot mahdollistavat kestävämmän matkailun, jossa majoitus vaihdetaan esimerkiksi maatiloilla tehtävään työhön, kuten oliivien poimintaan. Globaalien suuryritysten sijaan hyötyvät paikalliset toimijat, ja turisti tutustuu paikkaan syvemmällä tasolla. Vaihtelua, varmasti, lomaa, ehkä. Onko integroituminen aina välttämätöntä autenttisuuden kokemuksen saavuttamiseksi?

Sotkamon kunnan slogan on “Ole lomalla 365”, mutta onko ikuinen, loputtomasti jatkuva loma tavoite, vai itseasiassa painajainen? Voitaisiinko ajatella, että työ voisi olla sellaista, ettei elämää värittäisi jatkuva kaipuu lomalle? Ja toisaalta, voisivatko myös epätyypilliset työn muodot mahdollistaa irrottautumisen työstä? Sloganin tavoite on houkutella uusia asukkaita Sotkamoon ympärivuotisen loman avulla ja viestiä, että arki kunnassa on rentoa kuin lomaillessa. Mutta millaista on asua ja elää turismibisneksen silmässä? Millaisia vaikutuksia turismilla on ihmisten elinympäristöihin? Miten arkipäiväisyys ja elämysteollisuus voisivat elää rinnakkain? Kun esimerkiksi paikallista luonto- ja kulttuuriympäristöä alistetaan jatkuvasti uusien hiihtolatujen, golfkenttien ja massiivisten hotellihankkeiden alle, pysyvien asukkaiden elinympäristöstä katoaa sen viehättävät ominaispiirteet ja se muuttuu homogeeniseksi representaatioksi siitä mitä lomakohteen ajatellaan olevan. Mitä tapahtuu, kun lomasta tuleekin arkea ja kaikki arjessa tapahtuu lomakulississa?

Lomailun mahdollisuudet jakavat ihmiset niihin, jotka jäävät ja niihin, jotka lähtevät. Matkailuelinkeino puolestaan niihin, jotka tuottavat kokemuksia ja elämyksiä, ja niihin, jotka kuluttavat niitä. Kaikilla ei ole varaa matkustaa, eikä kaikilla aloilla ole lomailuun yhtäläisiä mahdollisuuksia. Lomailu voi myös ahdistaa ja arjen rutiinien puuttuminen stressata.

Matkailubisnekseen sisältyy ristiriitoja. Esimerkiksi Sotkamossa matkailu tuo tuloja ja elintasoa, mutta massaturismi on alkanut myös syödä paikallista luontoa ja arvokkaita kulttuuriympäristöjä. Kylänraitin valloittavat eksyneenä palloilevat turistit ärsyttävät, mutta samalla tuulahdus maakunnan ulkopuolelta on virkistävä. 90-luvulla ennen internetiä Vuokatissa kasvaneet muistelevat, kuinka ovi ulkomaailmaan avautui kun hiihtoloman aikaan Katinkultaan tuli söpöjä lumilautailevia poikia, jotka tarjosivat vaihtelua paikalliseen “tarjontaan”. Samoin kylpylän porealtaista nauttiminen koulun jälkeen tai syntymäpäiväjuhlat keilaradalla oli arkista luksusta kunnassa, jonka tarjonta nuorille muutoin oli pesäpallon peluu tai mopon rassaus.

Sotkamo näyttelylokaationa on mielenkiintoinen, sillä vaikka paikkakunnalla on turisteille tarjolla runsaasti elämyksiä ja erilaisia harrastusmahdollisuuksia, monipuolinen kulttuuritarjonta ja nykytaide loistavat poissaolollaan. Porin kulttuurisäädön työlle olennaista on taiteen saavutettavuuden parantaminen ja siihen liittyvät kokeilut. Eri toimijoiden tuottamat vaihtuvat kulttuurielämykset voivat olla merkittävä lisä joskus monotoniseenkin paikalliseen tarjontaan. Sotkamossa näyttelyä tehtiin erityisesti paikalliset sekä urheilua ja aktiivilomailua harrastava yleisö mielessä.

#Holiday365 on mahdollistanut tutustumisen Sotkamoon ja Vuokattiin sekä alueen erityispiirteisiin. Tutuksi ovat tulleet vaikuttavat luonnonmaisemat ja toisaalta niistä esiin nousevat hyppyrimäet ja laskettelurinteet, lomakylän toisteisuus ja kolossaaliset hotellit ketjuravintoloineen. Prosessi on pakottanut pohtimaan alueellista eriarvoisuutta ja saavutettavuuden kysymyksiä: matkustamista ajatellaan usein lomailuun tai työhön liittyvänä lisänä, mutta haja-asutusalueilla pitkiä matkoja tehdään jatkuvasti, ja samalla mahdollisuudet niiden sujuvaan kulkemiseen vähenevät sitä mukaa, mitä kauemmas pääkaupunkiseudusta edetään. Hanke on mahdollistanut erilaisten alueellisten rahoitusmallien tarkastelemisen läheltä ja osoittanut, että vaikka ymmärrystä alueellisen toiminnan tarpeellisuudelle on, ovat keinot usein heikkoja tai kestämättömiä.

Tarvitaan kuitenkin vielä työtä, jotta kunnat tunnistavat niiden ulkopuolelta tulevien hankkeiden potentiaalin ja oppivat käyttämään näitä esimerkkeinä tuleville projekteille.

#Holiday365-näyttelyä on pyritty toteuttamaan tiiviissä yhteistyössä Sotkamon kunnan kanssa ja osa näyttelyn rahoituksesta on tullut kunnan harvaan asuttujen alueiden kehityshankkeesta, jonka on myöntänyt Taiteen edistämiskeskus. Porin kulttuurisäädön toiminnassa keskeistä on luoda taiteen välittämisen ja esittämisen uusia tapoja, samoin tutkia taiteellisen työskentelyn ja uusien aloitteiden potentiaalia alueellisena vetovoimana. Yhteistyö kunnan kanssa on ollut välttämätöntä edellä mainittujen tavoitteiden täyttymiseksi. Tarvitaan kuitenkin vielä työtä, jotta kunnat tunnistavat niiden ulkopuolelta tulevien hankkeiden potentiaalin ja oppivat käyttämään näitä esimerkkeinä tuleville projekteille. Tämä on tärkeää, jotta kunnianhimoinen ja moniääninen nykytaide voi kukoistaa kaikkialla Suomessa.

Näyttelyn teemat, työ ja loma, ovat keskusteluissa ja sittemmin taideteoksissa saaneet monenlaisia muotoja, mutta keskeisenä havaintona on molempien käsitteiden mahdottomuus prekaarilla alalla työskentelevien ammattilaisten näkökulmasta. Niin lomailun kuin työnkin olemus tuntuu vaikeasti tavoitettavalta. Onko lomailusta puhuttava kulunein klisein, ja onko taiteellista työtä mahdollista esittää ilman, että siihen olennaisesti liittyvä etsimisen ja epävarmuuden elementti katoaa?

Olemme kiitollisia taiteilijoille, jotka ovat heittäytyneet lomailun ja työn pyörteisiin kanssamme. Työryhmä on pääosin koostunut tekijöistä, joiden roolia projektissa voidaan tarkastella intiimin ulkopuolisen käsitteen kautta, eli ympäristöä uusin silmin ihmetellen mutta siihen jo olemassaolevan suhteen pohjalta toimien. Tämä lähtökohta on tarjonnut valtavasti uusia näkökulmia niin Sotkamoon, kuin näyttelyn tekoprosessiinkin. Uuden löytämisen riemu toivottavasti välittyy teoksista, ja saa paikallisenkin katsojan tarkastelemaan ympäristöään tuorein silmin. On ollut ilo päästä tutustumaan paikkakunnan merkitykselliseen pesäpallokulttuuriin ja Hiukan upouuteen stadioniin Olga Spyropouloun ja Katriinan Kettusen paikallista yleisöä osallistavan Hiukan Stadiondrilli esityksen puitteissa. Paola Jalilin teos ammentaa työn ja lomailun representaatioista sekä nostaa esiin kotimaisen lomailun puitteita Hotelli Tuliketun toimiessa ainutlaatuisena kulissina teokselle. Riikka Keränen kiinnittää teoksellaan huomion nähtävyyksiin ja näiden erityislaatuiseen asemaan alkuperäisen ja keksityn välimaastossa. Turistina haluamme tutustua paikan historiaan, vaikuttua, ja uskoa tarinoiden ihmeellisyyteen, oli kyse sitten antiikin kaivauksista tai Syntiniemen alkuperästä. Anna-Sofia Sysser lähestyy teemaa yleisen ja yksityisen kautta, yhdistäen kaikille tutun lomavaatteen ja henkilökohtaisen suhteen Sotkamon ja Vuokatin tunnettuihin nähtävyyksiin. Kymmenen päivää kestävän näyttelyn aikana Mauymi Niiranen-Hisatomi korjaa lomailijoiden kuluttamaa esineistöä, tuoden työllään esiin lomailuun liittyvän ylenmääräisyyden ja massaturismiin liittyvän kertakäyttökulttuurin. Océane Bruelin ja Dylan Ray Arnoldin teoksen lootuksensyöjät houkuttelevat lomailun huolettomaan maailmaan, ja teos kysyy onko lomailijan autuus tunne, jonka kulttuurissamme voi saavuttaa vain ensin työtä tekemällä? Heidi Kilpeläisen Tipasojan kylään sijoittuva yhteisöllinen teos on ollut pitkäkestoinen prosessi, jonka aikana kyläläisten muistoja ja esineitä on kerätty vanhaan kyläkouluun. Viimeisten vuosikymmenten aikana maaseutujen tulevaisuus on kriisiytynyt sekä matkailun että elinvoimaisuuden lähtökohdista, mutta samalla syrjäseutujen yhteisöt ja paikalliskulttuurit voivat versoa uusia suuntia näille alueille. Teosten lisäksi teemoja on pohdittu yhdessä kirjailija, esseisti ja podcast-artisti Pontus Purokurun kanssa, jonka kanssa kirjoitettu Lomalla töissä rentoutumassa löytyy tästä online-katalogista.

Kokonaisuus osoittaa, miten monista eri lähtökohdista lomailun ja työn käsitteitä voi tarkastella, ja uskomme, että näyttelyn aikana vierailijoiden kanssa käytävät keskustelut luovat vielä lukemattomia uusia näkökulmia aiheeseen. Toivomme myös, että näyttely tarjoaa oman lisänsä ikimuistoisiin kesälomakokemuksiin tai mahdollistaa virkistävän ja ajatuksiaherättävän tauon työnteon keskelle.

Lähteet:
[1] Piispa, M. & Salasuo, M. (2014) Taiteilijan elämänkulku. Tutkimus nuorista taiteilijoista 2000-luvun Suomessa. Nuorisotutkimusverkoston/Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 156.
[2] Kangas, O. (1994) Me investoimme ihmiseen. Maaseudun Terveys- ja Lomahuollon neljä vuosikymmentä. Koivu ja tähti Oy.

_______________________________

Anna Jensen & Pontus Purokuru: Lomalla töissä rentoutumassa

Kirjailija, esseisti ja podcast-artisti Pontus Purokuru ja Porin kulttuurisäädön Anna Jensen keskustelivat kevään ajan #Holiday365 näyttelyn teemoista, työstä, lomailusta, vastuista ja vastuuttomuudesta.

Anna:

Kun aloimme miettiä Sotkamoa, mietimme sen identiteettiä lomapaikkana, puitteita, joita lomailun nähdään tarvitsevan, ja toisaalta mitä oikeasti tarkoittaisi olla lomalla 365 päivää vuodessa, kuten Sotkamon slogan vihjaa. Mikä tällaisen loman mahdollistaisi, kuka sen mahdollistaisi, ja mitä 365 päivän loma mahdollistaisi?

Missä kohtaa harrastaminen muuttuu palkattomaksi työksi?

Lomaa ei voi miettiä miettimättä työtä. Mitä epätyypillisempi työ, sen kummallisemmaksi suhde lomaan muuttuu. Sotkamon lomapuitteet ovat myös työympäristö monille ammattiurheilijoille. Taiteilijoiden tapaan urheilijan työ nähdään usein kyseenalaisena, harrastamisen rajalla hapuilevana. Missä kohtaa harrastaminen muuttuu palkattomaksi työksi? Entä onko kyseessä harrastus, jos ammattilainen toistuvasti päätyy harjoittamaan ammattiaan palkatta?

Molemmissa ”työ” myös sosiaalisesti pyyhitään näkymättömiin puhumalla lahjakkuudesta tai kutsumuksesta. Samalla taiteen historia on loputon työn esitysten jatkumo. Luolamaalauksissa kuvattiin metsästystä, agraarikulttuuriin siirryttäessä kaskenpolttoa ja viljavilla pelloilla tapahtuvaa työtä, teollinen vallankumous tuotti teknologian mahdollistamia elokuvaesityksiä työstä teollisuuden parissa ja ruumiillisen työn mekanisoitumisesta, nyt kuvataan ruokalähettejä. Taiteellinen työ puolestaan on helposti typistynyt omakuviin, jossa maalari tuijottaa peiliin sivellin kädessä, tai valokuvaaja seisoo alasti metsässä. Taiteellisen työn ja sen prosessien välittäminen on hankalaa, koska ne eivät ole näkyviä ja ne ovat usein hyvin kummallisia, niistä puhuminen voi aiheuttaa häpeää, ja joskus jopa niiden ajatteleminen.

Taide ja urheilu ovat erityislaatuisia, historiallisesti muuttuvin tavoin. Urheilulla ja taiteella on kummallakin juuret jumalassa ja kirkossa. Ehkä tämäkin on tehnyt niistä epätöitä: voiko näin suora yhteys jumalaan olla yhtä maallista kuin vaikkapa viljan viljely tai tienrakennus?

Onko taiteelle, tai urheilulle, ollut eduksi, että niiden erityisasema on riisuttu? Etteivät taiteilijat ja urheilijat näyttäydy jumalaisina yksilöinä, joiden kautta pääsemme kosketuksiin suurempien voimien kanssa?

Korona-aika toi esiin työn hierarkkisuuden – sen, ketkä yhteiskunnassa tulevat huomioiduksi. Taide on juhlapuheissa merkittävässä roolissa, mutta käytännössä helppo unohtaa. Tekijöiden unohtuessa kulttuurituotteita kulutettiin ennennäkemättömällä tavalla.

Samalla pandemia ja eristyksissä vietetty aika muistuttivat taiteen maagisuudesta, siitä, miten merkityksellistä on kohdata se fyysisesti, miten tilan tuntu vaikuttaa kokemukseen, ja miten ruutu latistaa teokset ja teot. Taiteeseen liittyvästä lumouksesta puhuminen tuntuu jotenkin vähän nolostuttavalta, vaikka sehän on suuri syy siihen, miksi taidetta on, miksi se on ollut niin pätevä keino lähestyä jumalaa tai ilmasta jumalan olemassaoloa, miksi taiteessa on jotain pyhän kaltaista. Tähän varmasti liittyy myös taiteellisen työn määrittelyn vaikeus: voiko maallinen raadanta tuottaa pyhiä objekteja ja toisaalta, onko jonkun ihmistä suuremman tavoittelu työtä sen tavanomaisessa merkityksessä.

Taiteellinen työ tapahtuu oudossa paikassa, jossa yritetään antaa muotoa sille, jota ei vielä ole olemassa. Tällainen jatkuva vuorovaikutus ei-olevan kanssa on vaikeaa redusoida tuotannolliseksi työksi.

Taiteen tuleminen olevaksi on taianomaista, ja siihen liittyy jonkinlainen lumous ja lumoutuminen, vaikka tämä osa prosessia on työnnetty sivuun, kun taiteesta on haluttu luoda kuva työnä muiden töiden joukossa. Taiteellinen työ tapahtuu oudossa paikassa, jossa yritetään antaa muotoa sille, jota ei vielä ole olemassa. Tällainen jatkuva vuorovaikutus ei-olevan kanssa on vaikeaa redusoida tuotannolliseksi työksi. Usein sitä on hankalaa kuvailla edes kollegoille. Tämä kytkeytyy kutsumuksen ja työehtojen käsitteisiin.

Viime aikoina on puhuttu paljon taiteilijoiden lakkomahdollisuudesta ja asioista, joita sillä voi saavuttaa. En usko kuitenkaan olevani ainoa toimija, joka ei halua mennä lakkoon. Haluan tehdä taidetta, ja haluan esittää sitä. Haluan, että maailmassa on taidetta. Jos sen esittäminen instituutioissa tulisi mahdottomaksi, uskon, että taidetta alkaisi ilmestyä mitä oudoimpiin paikkoihin arjessamme ja maailma täyttyisi lakkorikkureista.

Eettisten toimintaperiaatteiden luomisen ja noudattamisen ja toisaalta taiteen tekemisen pakko, halu, ja nautinto ovat yhtälö, jota en osaa täysin ratkaista. Yhteiskunnallisten rakenteiden muuttaminen suuntaan, jossa taide ja siihen liittyvä työ nähdään merkityksellisinä ja arvokkaina on tehtävä, johon koen velvollisuudeksi vastata. Samalla tunnen petturuutta, kun ärsyynnyn alalla vallitsevasta tavasta valittaa rakenteista mutta toimia niiden ehdoilla. Mustekalan 20-vuotisjuhlanumerossa Kalle Lampela käsittelee laajasti “huonoja työehtoja” ja taiteilijoille epäedullista näyttelyvuokrapolitiikkaa, mutta positiiviset esimerkit ja toisenlaiset toimintamallit sivuutetaan artikkelissa täysin. Vaihtoehtojen vähyys korostuu, jos vaihtoehtoisia toimintatapoja ei tunnisteta eikä nosteta esiin.

Vierastan ajatusta myyttisestä hahmosta, joka on olemukseltaan perustavanlaatuisesti erilainen kuin tavallinen työssäkäyvä kansalainen, mutta sitten toisaalta erilaiset esimerkit jatkuvasti palauttavat tämän eron äärelle.

Toisaalta koko taiteilijuus, tai tutkijuus tai urheilijuus, on ammattina vaihtoehtoinen maailmassa, joka perustuu jatkuvan kasvun ja tuottavuuden odotukselle. Vierastan ajatusta myyttisestä hahmosta, joka on olemukseltaan perustavanlaatuisesti erilainen kuin tavallinen työssäkäyvä kansalainen, mutta sitten toisaalta erilaiset esimerkit jatkuvasti palauttavat tämän eron äärelle. Kiasman kevään 2023 Markus Copperin näyttelyssä esillä olleessa Ylen dokumentissa Copper kertoo työtavoistaan, joista tulee elämäntapoja, koska käytännössä kaikki muu elämä on alisteista työlle, joka on paljon muutakin kuin työ. Helsingin Sanomissa 22.4. julkaistussa ‘Kuoleman porteilla’ jutussa kolme urheilijaa kertoo hetkistään lähellä kuolemaa. Toipumisen keskeisenä motivaationa on halu päästä jatkamaan urheilemista: “Ikävä jalkapalloa kohtaan oli valtava. Unet täyttyivät treeneistä ja torjunnoista.”, “Päivittäistä iloa toi se, että pystyi punnertamaan vähän enemmän kuin viikko sitten. Silmissä siinsi kuitenkin olympialaiset neljän kuukauden päässä.” Yhtäläisyysmerkki elämän ja ammatin välillä tuntuu niin merkittävältä, ettei edes vakava loukkaantuminen muuta sitä.

Magia ja taiteen olemuksen mystillisyys liittyy myös lomailun ja matkustamisen kysymyksiin, jotka puolestaan palautuvat työhön. Onko taiteilija (tai muu luovaa ajatustyötä tekevä henkilö) oikeastaan koskaan lomalla? Prekaarissa työssä loma on hankalasti järjestettävä ajanjakso, ja kuitenkin sitäkin tarpeellisempi, koska mitääntekemättömyys, tylsyys, lepo ja toisaalta uudet vaikutteet ja virikkeet ovat välttämättömiä ajattelun kannalta. Voin lomailla, mutta salaa toivon sen johtavan tilanteeseen, jossa uudet perspektiivit ja lepo loman loppua kohti alkavat tuottaa pulppuavana virtana uusia ideoita. Tällaisessa tilanteessa ajatusten syntyminen voi tuntua lähes taianomaiselta, niitä nousee esiin unissa tai unen ja valveen välimaastossa, kävellessä ja merta tuijotellessa. Sitä ennen lomailu on voinut turhauttaa, ärsyttää, ja tuntua oudolta ja kummalliselta.

Pontus:

Työni on rentoutuminen. Saan tehtyä taiteellista työtä parhaiten, kun päästän irti, luovutan ja oleskelen auringossa. Tämän vuoksi lomamatka on aina työmatka. Viime kesänä kävin Kreikassa ilman taka-ajatuksia. Palattuani olin niin rentoutunut, että kirjoitin 96 sivua lähes huomaamattani, puolihuolimattomassa mukavuuden ja innostuksen virkeydessä. Kun havahduin siihen, mitä olin tehnyt, ryhdyin “töihin” ja yritin jatkaa tekstiä tietoisemmin. Silloin teksti muuttui ikäväksi velvollisuudeksi ja lopahti. Lihakset alkoivat kiristyä, narskuttelin hampaitani, enkä pystynyt jatkamaan.

Sama dynamiikka liittyy joskus rahoitukseen. Työskentelen parhaiten silloin, kun saan rahaa aivan toiseen projektiin. Jos yritän tehdä sitä, mitä “pitäisi” ja mihin minut on palkattu, tekemisestä voi tulla ikävää. Silloin pitää taas lomailla, jotta on mitään mahdollisuutta saada töitä käyntiin.

Oma käytökseni ei tietenkään edusta taiteellista työtä laajasti, mutta ehkä voin käyttää itseäni esimerkkinä siitä, miten monimielisiä, jopa paradoksaalisia, ovat taiteellisen työn, loman ja niin sanotun perinteisen (palkka)työn väliset suhteet.

Kun sanon toiselle tutulle, että en tiedä, mitä työ enää tarkoittaa, hän suuttuu ja alkaa huutaa, että kyllähän kaikki nyt tietävät milloin tekevät työtä ja milloin eivät.

“Olen lopettanut työt tältä kesältä”, sanoo taiteilijatuttu, enkä ole varma, mitä hän yrittää sanoa. Kun sanon toiselle tutulle, että en tiedä, mitä työ enää tarkoittaa, hän suuttuu ja alkaa huutaa, että kyllähän kaikki nyt tietävät milloin tekevät työtä ja milloin eivät. Minusta heidän puheissaan on jotakin epärehellistä. Tiedän nimittäin, että he työskentelevät kaiken aikaa aivoissaan, keräävät vaikutteita, jalostavat ideoita ja rakentavat suunnitelmia, joiden näkyvä toteuttaminen vie paljon vähemmän aikaa kuin valmistelu.

Keskiaikaisessa Euroopassa oli selvää, että taiteilija tekee jonkinlaista käsityötä. Taiteilija hioo teosta perinteen ja perinnetaidon mukaan, jatkaa ja muuntelee sitä, mikä on olemassa. Työhön opitaan mestareiden johdolla, sille on selkeät kriteerit ja lopputulokset, eikä se ole kovin yksilöllistä.

Länsimaisen taiteen seuraava vaihe koitti uuden ajan romanttisessa yksilötaiteilijassa, joka ei missään nimessä “tee työtä” vaan luo teoksen sielunsa, psyyken, neron suojelushengen tai jumalallisen maailmanhengen sisäänpuhaltamasta innoituksesta. Romanttinen taiteilija pakenee työn ja hyödyn maailmaa. Romanttinen taide on luovuutta, aggressiota ja potentiaalia, mutta ei “työn” tuote vaan pikemminkin vastarintaa työlle ja tuotannolle.

Modernismin myötä taiteilijat tulivat 1900-luvulla tietoisiksi siitä, mitä tekevät. Nykytaiteilija tekee työtä tuotannon palveluksessa. Käsityöläismäiselle taiteilijalle ei ole enää markkinoita, koska häneltä puuttuu sekä kiinnostava eli myytävä persoona että taiteilijaa ympäröivä tapahtumallisuus. Romanttinen taiteilija puolestaan näyttää naurettavalta ja edustaa “neromyyttiä”, jonka kaikki haluavat kaataa riippumatta siitä, että harva enää kehtaa poseerata nerokkaana taiteilijana.

Yhä useampi taiteilija ilmoittaa olevansa vain tavallinen rividuunari, joka käy kurinalaisesti työhuoneella tekemässä tunteja sisään asenteella “olen täällä vain töissä”.

Nykyisestä taideduunaripuheesta, antiboheemiudesta ja neromyytin kaatajaisista huolimatta taiteessa viehättää vapaus, vastuuttomuus, ilmaisun mahdollisuudet ja yleinen luomisvoimaisuus.

Taiteilijan työ ei kuitenkaan ole mitä tahansa työtä. Se tähtää ainutlaatuisten tekojen, tapahtumien ja teosten luomiseen, toisin kuin rutiinityö kaupan kassalla, lakitoimistossa tai metsätyömaalla. Väitän myös, etteivät ihmiset hakeudu taidealoille aivan samoista syistä kuin myynti-, laki- tai metsätöihin. Nykyisestä taideduunaripuheesta, antiboheemiudesta ja neromyytin kaatajaisista huolimatta taiteessa viehättää vapaus, vastuuttomuus, ilmaisun mahdollisuudet ja yleinen luomisvoimaisuus. Jostain syystä nykytaiteilijalla on hankala suhde taiteen tähän puoleen. Nykytaiteilija yrittää vetäytyä duunarin rooliin. Roolista jää kuitenkin hiukan larppaamisen maku. Taiteellinen toiminta ei sittenkään mahdu työn ja ei-työn kahtiajakoon.

Taiteilijat eivät ole tässä mitenkään yksin. Pikemminkin heidän tilanteensa osoittaa laajempaan työn muutokseen. Mitä enemmän työ on tunteilla ja eleillä tehtävää palvelutyötä ja symboleiden välityksellä tehtävää tietotyötä, sitä epämääräisemmäksi se leviää. Oli kyse baarinpitäjästä, kiinteistövälittäjästä tai tutkijasta, työtä tehdään koko persoonallisuudella. Ei riitä, että tekee asialliset hommat. Pitää lisäksi olla hyvä tyyppi, näyttää oikeaa asennetta ja näyttäytyä oikeissa paikoissa, vaalia ihmissuhteita, ilmaista tunteita, kultivoida imagoa, rakentaa brändiä ja kuratoida profiilia. Kuulin juuri sähköasentajasta, jonka firma myy asiakkaalle “hymyilytakuuta”. Pelkka “työ” tai “tuote” ei enää riitä, vaan sen oheen pitää tuottaa kokemus, ja sähköasentajan täytyy opetella eräänlaiseksi performanssitaiteilijaksi. Miten jaotella tunteet ja eleet työhön ja vapaa-aikaan?

Myös duunareilla työ on entistä enemmän kielellistä ja symbolista: älylaitteiden ja tekoälysovellusten käyttämistä, raporttien laatimista, koodaamista tai ainakin koodin ymmärtämistä, ja ennen kaikkea viestintää. Kun kieli ja kommunikaatio ovat ihmislajin yleisiä kykyjä, miten voisi lakata käyttämästä ja kehittämästä niitä? Kielestä ei oikein voi olla offline, kuten ei persoonallisuudestakaan.

Nykyinen tuotanto vaikuttaa myös perustuvan etupäässä yhteisen ja epämääräisen kaappaamiseen. Kaupunkitilan arvo rakentuu yhteisestä puuhastelusta ja liikkeestä. Datakapitalismin monopolialustat farmaavat käyttäjiensä ilmaista toimintaa. Brändien arvo perustuu niiden maineelle, jonka kuluttajat ja influensserit tuottavat. Omaehtoinen tekeminen valjastetaan markkinoinnin tarpeisiin, oli kyse Suvilahden skeittiparkista tai tekoälymallien imuroimista kognitiivisista ja visuaalisista raaka-aineista. Näissä oloissa työn ja tuotannon määritelmä muuttuu hyvin epäselväksi.

Kun työstä tuli tunne- ja tietopitoisempaa, se muuttui osaksi tekijöidensä persoonallisuutta, luovuutta ja elämänhalua.

Ei siis oikeastaan ole niin, että taiteilijoista olisi tullut työläisiä. Päinvastoin työläisistä on tullut taiteilijoita. Niin sanottu taidetyö on toiminut laboratoriona, joka on näyttänyt tietä kaikelle työlle. Tämä myös selittää osin, miksi työväenliike on nykyisin niin ongelmissa. Kun vanha tehdastyöväki teki “mitä tahansa työtä”, eli tasatahtista rutiinisuoritusta, sen oli helppo kieltäytyä työstä eli mennä lakkoon. Työ oli vieraantunutta ja ulkoista. Se toimi etupäässä rahan ja yhteiskunnallisen aseman takaajana – harvemmin itseilmaisun välineenä tai oman elämän ydinjuonteena. Kun työstä tuli tunne- ja tietopitoisempaa, se muuttui osaksi tekijöidensä persoonallisuutta, luovuutta ja elämänhalua. Miksi kukaan haluaisi kieltäytyä persoonallisuudesta, luovuudesta tai elämänhalusta?

Toinen uuden ja “taiteellisemman” työn ongelma liittyy sen ainutlaatuisuuteen. Sekä taiteilijoiden että esimerkiksi hoivatyöläisten (ja opettajien, tutkijoiden jne.) on kovin vaikea mennä lakkoon. He eivät välttämättä halua lakkoilla, sillä työ koetaan itsessään merkitykselliseksi. Toisaalta työstä kieltäytymisestä koituu aivan erilaisia ongelmia kuin mekaanisen suorittavan työn kohdalla. Jos paperirullat eivät pyöri tehtaassa, työnseisaus tuskin aiheuttaa mitään ainutlaatuista vahinkoa. Jos kuitenkin hoitaja, opettaja tai taiteilija lopettaa työnsä, seuraa jotakin erityistä: ainutlaatuinen ihminen jää hoitamatta, oppilas ei opi, luova tapahtuma jää tapahtumatta.

Miten lakkoilla tällaisessa tilanteessa? Entä miten pitää lomaa?

Taidemaailmassa vastausta on etsitty muun muassa romantisoimalla “nomadiutta”.

Anna:

Mietin tuota “työn tekemistä aivoissa” ja toisaalta urheilijan työtä ruumiissa – sitä miten työn on pakostikin oltava merkityksellistä, kun se on elimellisesti osa itseä, tiedollisella ja solutasolla. Miten siitä edes lakkoillaan? Eriytymällä itsestä? Voiko tämä liittyä nomadiuden kysymykseen – merkityksellisyys kulkee mukana eikä ole kiinni paikoissa tai rakenteissa – että nomadius on mahdollista ja toisaalta taas osa elämäntapaa tai elinkeinoa, joka ei kiinnitä yksilöä työpaikkaan tai työyhteisöön? Jopa joukkuepelaajat on helposti vaihdettavissa, myytävissä ja siirrettävissä.

Mietin nomadiuden, taiteilijuuden ja yhteisön/yksilön suhdetta: että onko nomadinen taiteilija vaan uusi nero, myyttinen yksinäinen hahmo, joka erottuu kollektiivisista massoista? Taiteilijuus van-lifena ennen van-lifeä.

Taiteen alan toimijoilta myös odotetaan ja oletetaan vastuunkantoa, jopa siinä määrin, että Tom Holert on kutsunut tätä vastuun pakoksi tai “vastuullisuuden imperatiiviksi”.

Toisaalta tämän vapauden vastapainona on tuo mainitsemasi vastuun kysymys: vaikka taiteilijuuteen voi ajatella liittyvän jonkinlaista vastuuttomuutta (itselläni tästä tulee tässä ajassa mieleen lähinnä harvalukuinen joukko miesohjaajia) mutta taiteilijat myös kantavat uskomattomia määriä vastuuta. Taiteilijat vastaavat omasta työstään, vastaavat loputtomasti omaan ja ammattikuntansa työhön kohdistettuun kyseenalaistukseen, pyrkivät vastaamaan globaaleihin ja paikallisiin ongelmiin ja ratkaisemaan epäkohtia, kantavat vastuuta koko kentän hyvinvoinnista kaiken kilpailun ja prekaariuden. Taiteen alan toimijoilta myös odotetaan ja oletetaan vastuunkantoa, jopa siinä määrin, että Tom Holert on kutsunut tätä vastuun pakoksi tai “vastuullisuuden imperatiiviksi”. Tämä pakko ilmenee erityisesti kriisien aikana, jolloin taiteilijoille asetetaan vaatimus löytää oikea-aikaisia vastauksia historiallisiin tapahtumiin ja poliittisiin muutoksiin, yhteiskunnallisiin kriiseihin ja ympäristökatastrofeihin. (Holert, 2020, s. 161)

Koska taiteen tekemisestä ja ajattelusta ei voi olla lomalla, niin voisiko tästä vastuusta ottaa lomaa? Mitä jos loma tarkoittaisikin vastuutonta taiteen tekemistä, jossa keskittyisi pelkästään omaan ajatteluun ja omiin ideoihin, hauduttelisi omaa nerouttaan, olisi piittaamatta yhteiskunnallisista kysymyksistä tai yhteisön ongelmista. Ei artikuloisi mitään ja vähän välittäisi välittämisestä (teosten, ajattelun tai muiden).

Pontus:

Taidekentän ulkopuolella taiteilijoita pilkataan joskus “puuhastelusta” ja elämän raskaiden velvollisuuksien välttelystä. Kuitenkin taiteilijat toimivat käytännössä oman itsensä yrittäjinä, niin kuin esittelet. He manageroivat töitään ja tilinpitoaan, työskentelevät jatkuvasti puolustuskannalla, ovat hyvin tietoisia yhteiskunnallisista ongelmista, erilaisten vähemmistöjen tilanteista, käynnissä olevasta ekologisesta romahduksesta ja niin edelleen. Eikö tämä nimenomaan ole raskasta ”vastuun kantamista”?

Millaiseksi loputon “vastuullisuus” sitten tekee taiteen ja taiteilijan elämän? Raskaaksi, huolta kantavaksi, urautuneeksi, ilottomaksi, syylliseksi. Siksi ehdotus ottaa lomaa vastuusta tuntuu niin raikkaalta. Suorastaan alkoi tuore merituuli puhaltaa kuivuneen maan yli, kun luin sen.

Jos taide jotain kaipaa, niin huolettomuutta, leikillisyyttä, kevytkenkäistä nautintoa ja iloista vastuuttomuutta.

Taide ei tarvitse grammaakaan enempää vastuuta tai velvollisuuksia. Jos taide jotain kaipaa, niin huolettomuutta, leikillisyyttä, kevytkenkäistä nautintoa ja iloista vastuuttomuutta.

Vastuuttomuus ei tarkoita tässä törkeää tai tuhoisaa käytöstä, vaan kyse on kyvystä vapautua ulkoisista paineista ja keskittyä omaehtoisesti siihen, mikä on tärkeää ja kiinnostavaa. Uskon, että tällainen taide pystyy lopulta tuottamaan myös jotain, mikä osoittautuu yllättävällä tavalla poliittiseksi ja lisää yhteisiä kykyjä toimia maailman muuttamiseksi, toisin kuin vastuullisuuspuhe.

Velvollisuudesta ja vastuusta tehty taide kivettyy omaan raskauteensa ja on lopulta yhtä tyhjän kanssa, kun taas kevytmielinen kokeilu voi vapauttaa ilahduttavasti eroavia voimia.

Jopa ChatGPT vaikuttaa ymmärtävän tilanteen. Kysyin tekoälyltä kantaa ehdotukseen taiteilijan lomasta. Vastaus kuului: “Kun taiteilija ottaa lomaa vastuusta, hän saattaa löytää itsensä ympäristöstä, jossa uudet ideat voivat kukoistaa ilman ennakkokäsityksiä siitä, mitä taiteen tulisi olla. Tällainen keveys ja vastuusta vapautuminen voivat myös toimia vastalääkkeenä taiteilijan uupumukselle, joka voi johtua jatkuvasta paineesta vastata yhteiskunnallisiin odotuksiin.”

Usein täytyy olla ensin pitkään hiljaa, jotta pystyy sanomaan jotain mielekästä. Vastaavasti täytyy työskennellä vastuuttomasti ja keveästi, jotta voi tuottaa jotakin hyvällä tavalla “painavaa”.

Kirjallisuus:
Holert, Tom (2020) Knowledge Beside Itself. Contemporary Art’s Epistemic Politics. Sternberg Press.
Lampela, Kalle (2023) ’Ilmaistyön ongelma ja taistelu näyttelytilavuokrista eroon pääsemiseksi’. Kulttuurilehti Mustekala. Teema #1 — 2023 / vol. 87.
Vilén, Jan (2023) ’Kuoleman Portilla’. Helsingin Sanomat 22.4.2023.

_______________________________

Dylan Ray Arnold & Océane Bruel

Lotofaagit (kreikaksi: λωτοφάγοι, lōtophágoi) ovat kreikkalaisessa mytologiassa lootuspuun hallitsemalla kauniilla saarella asuva yhteisö. Lotofaagit ovat hyvin rentoja sekä vieraanvaraisia, ja vierailijoiden saapuessa he tarjoavat näille runsaasti lootushedelmästä valmistettua ruokaa ja nektaria. Maku on niin “törkeen hyvä”, että siitä nauttivat unohtavat velvollisuutensa ja päämääränsä kotona tai muualla. He eivät enää halua lähteä saarelta, vaan vaipuvat nautintoon Lotofaagien kanssa, kelluen makean apatian ja autuuden välillä. Asiat voivat kuitenkin haalistua, hapantua tai käydä kuplimaan. Odysseus joutui kerran huijaamaan miehistönsä voimalla ja pakottamaan heidät takaisin töihin, etteivät he olisi jääneet saaren viettelykseen ikuisiksi ajoiksi.

Lisämateriaalia asian pohdiskeluun löytyy Mood Board -kokoushuoneen asetelmasta sekä painetusta Lotus Eaters – Friends&Strangers -lehdestä, joka tuo vision eloon.

_

Dylan Ray Arnold ja Océane Bruel ovat Helsingissä asuvia ja työskenteleviä kuvataiteilijoita, jotka oman taiteellisen työskentelyn lisäksi tekevät töitä myös yhdessä. Duon materiaalis-poeettinen lähestymistapa synnyttää veistoksia, esineitä, installaatioita, videoita ja painotuotteita. Työskentelyn juuret ovat arkielämän ruumiillisuudessa mutta sen avulla kurotetaan kohti esineiden, paikkojen ja systeemien hengen ambivalenttia materiaalisuutta. Taiteilijaparia kiinnostavat kompositiot staattisten ja liikkuvien kappaleiden ja muotojen välillä ja nämä veistoksellisina tilanteina ja kuvina.

_______________________________

Paola Jalili

Kuvittelen itseni kellumaan päämäärättömästi puhallettavalla uimapatjalla altaassa, auringon alla. Se voisi olla teokseni – video turismista ja sen suhteesta työhön ja sukupuoleen. Ehdotus siitä, että taiteellinen työskentelyni pitäisi sisällään ei-minkään tekemistä. Ele, jolla kieltäydyn kapitalismista.

Mutta totuus on, että oikeasti vain kaipaan taukoa.

Ulkona on vihdoin lämmin, ja menen läheiselle rannalle ystävältäni S.ltä lainaamani kirjan kanssa. Luen, kuinka “Luovuus käsitteenä oli perinteisten työmarkkinoiden purkamisen ytimessä, ja samalla se oli malli, jonka ympärille prekaarien työmarkkinoiden uudet muodot rakennettiin.”[1]

Alamme siis päätyi luomaan mallin, jonka pohjalta kaikki on mahdollista prekarisoida.

Vapaan kentän taidetoimijana, jonka toimeentulo on riippuvaista lyhytkestoisista ja projektiluontoisista töistä sekä henkilönä, jolle maahanmuuttoviraston kanssa asioiminen usein tuntuu toiselta työltä, en voi olla tuntematta väsymystä enimmän osan aikaa.

Väsymykselle ei kuitenkaan ole tilaa työpaikoilla. “Nykyaikaisen tieteen (psykologia, psykiatria, fysiologia ja kliininen lääketiede), sosiaalisten uudistajien ja sosiaalihygieenikkojen sekä voiton tavoitteluun perustuvan tehokkuuden johtamisen yhteenkietoutuminen synnytti väsymyksen sairautena.”[2]

Liiaksi väsyessään työntekijä voi lähteä lomalle, ladata akkuja, ja palata takaisin [lisää tähän voittoa tuottava toiminta]. Mutta levolle ja ei-työlle tarkoitetut tilat ovat väistämättä riippuvaisia sellaisesta työstä, joka on usein näkymätöntä tai piilotettua, ja usein kaikkein hauraimmassa asemassa olevien työntekijöiden tekemää työtä.

Tätä on vaikea sivuuttaa kun yrittää nauttia lomastaan.

Kun työpaikkana ei ole fyysinen tila, vaan oma ruumis, ei lomailu aina ole mahdollista. Taiteilijalle, freelancerille tai prekaarille toimijalle työn ja elämän välinen raja on veteen piirretty viiva. Voiko näiden ryhmien kohdalla edes puhua lomasta?

Tavataan tyhjällä, autiolla uima-altaalla. Ota mukaasi kirja, eväitä, ja pidetään yhdessä pieni tauko.

Lähteet:
[1] Emanuele Braga, “Techno-utopia. The new technology challenge to infrastructure ecosystems,” in Art for UBI (manifesto), bruno, 2022.
[2] Tom Melick, A Little History of Fatigue, Rosa Press, 2020

_______________________________

Riikka Keränen

Loma, työ, vapaa-aika, luppoaika, työloma, harrastus, talkootyö.

Pähkäillessä mitä tekisin tähän näyttelyyn, on ollut paljon ajatuksia, mutta hankala tarttua niistä mihinkään. Ehkäpä se onkin ollut siinä, että olen liiaksi yrittänyt “vain” ajatella tätä päässäni, vaikka tiedän sen kohdallani harvoin johtavan mihinkään.

Sotkamo on minulle tavallaan paikkana tuttu, mutta kuitenkin aika tuntematon. Olen ollut siellä lomalla. Näin Ristijärveläiselle se on aika lähellä, mutta silti aina sinne mennessä muistelen, miten ihmiset täällä puoliksi leikillään Sotkamoon mennessä sanovat menevänsä ulkomaille. Eihän se nyt niin kaukana ole, pienenä ajattelin. En silloin osannut ajatella sanontaan liittyviä muita vivahteita.

Keväällä Sotkamossa käydessäni kirkon lähellä oleva Syntiniemi kiinnitti huomioni. Sulaneelta jalkakäytävältä isojen mäntyjen välistä avautui näkymä kumpuilevalle lumen peittämälle aukiolle, kenties pellolle tai niitylle, hankala sanoa silloin. Jotain kiinnostavaa siinä oli, siinä tavallaan tyhjässä näkymässä. Kävin niemessä lumien sulettua uudestaan ja pidin siitä yhä enemmän. Yksi minua ihastuttava asia on niemen isot vanhat männyt ja koivut, jollaisia harvoin näkee. Sitten niitty kumpuilee niin, että sen kaikkia puolia ei nää kerralla, vaan on liikuttava, jos haluaa nähdä kaiken. Kolmantena asiana pidän siitä, että niemessä ja niityllä “ei ole mitään”, ei penkkejä, reittejä, opasteita tai infotauluja.

Vaikka en haluaisi niemeen mitään ajattelin kuitenkin tehdä sinne jotain nähtävää, nähtävyyden. Jotta voi kotoaan lähteä katsomaan jotain ja vaikka vain todeta, että tällaistakin on. Jopas jotain! Tai että no jaa.

En tiedä vielä ihan varmasti mitä teen, ehkä kaivan ainakin kuopan, varmaan se siitä sitten.

_

Riikka Keränen (s.1984) on kuvataiteilija ja sekatyöläinen, joka asuu ja työskentelee Ristijärvellä. Hän on valmistunut Kankaanpään taidekoulusta kuvanveiston osastolta vuonna 2010. Keräsen työskentely on paljolti leikkiä ja käsillään ajattelua, vuoropuhelua maailman materiaalikirjon kanssa. Työskentelynsä kautta hän pohtii ihmisen ja muiden eliöiden suhdetta aikaan ja ympäröivään maailmaan ja sen eri ilmiöihin.

_______________________________

Heidi Kilpeläinen

Elämän koulu -näyttely Tipasojan vanhalla kyläkoululla koostuu installaatiosta ja henkilökohtaisesti Tipasojan, Kainuun Sotkamossa sijaitsevan haja-asutusalueen, asukkailta kootusta materiaalista.

Tarinat ja esineet ovat sijoitettu koululle sellaisena, kuin se löydettäessä on ollut: hylätty sekamelska. Elämän koulun kontekstissa tämä kaaos edustaa sitä, miltä “taakseenjätetty” saattaisi näyttää: yhdistelmältä roskaa, varastoituja tavaroita ja työkaluja, siinä missä merkityksellisiä tavaroita ja tärkeitä materiaalejakin. Itse asiassa juuri tämä koulun tila ja tilanne – itsestään syntynyt installaatio – toimi lähtökohtana teokselle ja idealle luoda sinne näyttely.

“Saastasta se löydetään” on lainaus alkemiaksi kutsutusta muinaisesta teoriasta ja se sopii Elämän kouluuni: varjopuoleni, Jungin kuuluisaksi tekemää nimitystä käyttäen, kohtaamisen kokemukseen ja sen kanssa työskentelyyn.

Näyttely heijastelee viime vuonna läheiseen hylättyyn kyläkauppaan toteutettua Observe Yourselves valoinstallaatiota. Hiljaiset, hylätyt tilat kertovat tarinoitaan, mutta myös suhtautumisestamme niihin. Työskentelyni ytimessä on ajatus laiminlyönnistä, joka ulottuu kaikkialle käyttämättömistä esineistä erilaisiin asioihin, kokemuksiin, toisiin ihmisiin ja itseemme.

Teema on ollut avoin erilaisille tulkinnoille ja siten kerätyt materiaalit vaihtelevat, kattaen laajasti erilaisia asiaan liittyviä kysymyksiä. Materiaalien lisäksi yhteys tarinoiden ja esineiden välillä esittää ja ehdottaa rikasta ja monimutkaista kuviota, jonka jokaisen elämä muodostaa.

_______________________________

Mayumi Niiranen-Hisatomi

Loman käsite on suhteellisen uusi ja se on syntynyt aikana, jolloin elämälle ja työlle tarkoitetut tilat eriytyivät ja uskonnon ja lomien suhde alkoi heiketä. Tavallaan lomailua voidaan ajatella kulutuskulttuurin ruumiillistumana: on esimerkiksi merkittävää, että asiakkaita palvellaan niin tehokkaasti kuin mahdollista, ja palvelua tarjoamissa paikoissa käytettävien esineiden arvo määräytyy ainoastaan niiden rahallisen arvon mukaan. Lisäksi lomalla on tarkoitus unohtaa oma työnsä ja heittäytyä muiden tarjoaman työn varaan. Tänä kesänä yritän käsitellä näitä ajatuksia oman taiteellisen työni kautta, eli toisin sanoen, omalla työlläni.

_

Mayumi Niiranen-Hisatomi on Kajaanissa asuva ja työskentelevä taiteilija, joka teoksissaan uudelleenarvioi vanhaa tietoa ja unohdettuja taitoja, paikallisuutta, toisten tekemää työtä ja luonnonvarojen käyttöä osana taiteellista praktiikkaa. Niiranen-Hisatomi käyttää työssään muinaisia tekniikoita, kuten kudontaa, urushi-lakkamaalausta, ja kintsugi-tekniikaa keramiikan korjaamiseen, siten, että työskentelyssä nämä käsitteet saavat muodon.

_______________________________

Olga Spyropoulou & Katriina Kettunen

Hiukan stadiondrillin suunnittelu alkoi kysymyksellä: millaisia uhkia saatamme kohdata lomalla? Kysymys kuulostaa ehkä paradoksaaliselta, kun ajattelee loman lupausta: vapaa-aikaa ja virkistystä. Lupausten ja unelmien mukana tulee kuitenkin erilaisia pelkoja ja painajaisia.

Esitimme stadiondrillin ensimmäisen kerran vuonna 2021 New Performance Turku -festivaaleilla. Festivaalin teemana oli sinä vuonna selviytyminen, ja esitys tarkasteli haavoittuvuuden eri puolia yhteisöllisen uhan edessä.

Kun puhuimme todellisista lomakokemuksistamme, kävi ilmi, että haavoittuvuus oli niissä läsnä.

Katriina: Ajattelen sitä yhtä sananlaskua suomeksi, mitenhän se meni… “Voit jättää taaksesi kaiken paitsi itsesi” tai jotain sellaista. Se on minulle se asia, joka tekee minut haavoittuvaiseksi, tämä oletus, että loma *pim!* tekee minut taianomaisesti onnelliseksi, mutta niin ei ehkä tapahdu.

Olga: Tuosta tulee mieleen kreikkalainen runo, Kavafisin Polis. Se alkaa uuden ympäristön etsinnästä, uuden itsensä etsinnästä, mitä ihmiset kaiketi toivovat lomalta: ajatuksesta, että he voivat olla erilaisia ​​kuin arjessa. Runo päättyy: “Kun olet hukannut elämäsi täällä, tässä pienessä nurkassa, olet tuhonnut sen kaikkialla muualla maailmassa.”

Katriina: Aika synkkää.

Olga: Lapsesta asti olen aina sairastunut loman aattona. Isälleni se on edelleen vitsi, että aina kun matkustan, olen sairas. Nykyään olen niin uupunut työssäni freelance-taiteilijana, että kun vihdoin saan lomaa, se aika kuluu töistä toipumiseen, enkä jaksa tehdä paljoa muuta.

Katriina: Joo, vitsailemme usein ystävien kesken, varsinkin heidän kanssaan jotka ovat prekaarissa asemassa työelämässä, että vastuullinen työntekijä sairastaa vasta lomallaan. Et ota sairauslomaa, vaan sairastat omalla kustannuksellasi.

Haluamme kiittää Porin kulttuurisäätöä kutsusta mukaan #Holiday365:een.

Kuvassa Olga ja Katriina ensimmäisellä yhdistetyllä työ- ja lomamatkalla Venetsiassa 2017. Kuva: Ray Langenbach.
Image caption: Olga and Katriina on their first working holiday in Venice 2017. Photo: Ray Langenbach.

_______________________________

Anna-Sofia Sysser

Tarinan päähenkilö on loman tarpeessa. Hän istuu työhuoneessaan loisteputkien alla, ilmastoinnin ja lämmityksen hurinassa. Henkilö on tehnyt viimeisimmän hakemuksen valmiiksi, muotoillut mukavat vastaukset kiireellisiin maileihin ja lähettänyt tiedostonsa deadlineen mennessä. Nyt hän tuijottaa tyhjää ruutua ja syö lounasrasiastaan jäähtynyttä pastaa. Hänen mieleensä lipuu kysymys: miksi istun täällä, mitä merkitystä tällä on?

Henkilö työntää ajatuksen sivuun, hän on harjoitellut sitä meditaatiosovelluksen avulla. Loma lähestyy, henkilö muistaa. Se on kauan sitten kirjoitettu kalenteriin isoilla kirjaimilla. Arjen päivät räntäsateen ja hoidettavien asioiden tulvassa ovat vihdoin vaihtumassa totaaliseen rentoutumiseen.

Henkilö laskee sähköpöytäänsä, nojautuu työtuoliinsa, nostaa läppärin syliin ja selaa lukemattoman määrän kuvia kylpylähotelleista ja elämyskeskuksista. Hän vertailee palvelujen määrää ja kävijöiden arvioita, etsii parhaan hinnan, hoitaa majoitukset, kuljetukset, kierrokset, pääsyliput, välineet, lapsille pillimehut ja uimavaipat. Hän valitsee sisämaailman, sää ei voi pilata suunnitelmia. Henkilö kaivaa esiin kolme kameraansa, alustaa niiden muistikortit ja lataa akut lomakuvia varten.
Loma on tärkeää hänen työhyvinvoinnilleen, joten hän voi hyvin hoitaa tämän työpäivän aikana. Hänhän päättää muutenkin aikatauluistaan, eikä ajatustyö katso kelloa. Joskus hän herää yöllä ratkomaan työpulmia ja joskus taas lomasuunnitelmia.

Lopuksi henkilö tilaa vielä täydellisen loma-asun nettikaupasta. Nyt hänen lomansa on valmis. Mikään ei voisi mennä pieleen.

On päähenkilön neljäs lomapäivä kohteessa. Sisälämpötila on +30 astetta ja ikkunasta näkyy eristehuovalla peitetty lumensäilytyskasa. Henkilö on nauttinut kaikista aktiviteeteista ja kameran muistikortit alkavat täyttyä. Nyt hän istuu muovituolilla tekokasvien alla ja juo vitaminoitua vettä. Sivusilmällä henkilö näkee uimavalvojan järjestelemässä vaahtomuovipötkylöitä siistiin riviin. Henkilö kääntää katseensa viereiseen seinämaalaukseen, jossa papukaijat lentävät vapaana auringonlaskussa. Henkilö tuijottaa linnun maalattuja siipiä ja hänet valtaa outo tunne. Se tuntuu keskellä vatsaa ja seuraavaksi kurkun päässä. Hän ei oikein tiedä missä hän on, tai mitä hänen pitäisi olla.

Mutta nyt päähenkilö pysähtyy. Nyt hän oivaltaa. Nyt hän tietää. Hän hakee perheenjäsenensä pois pallomerestä ja he lähtevät ulos keskuksesta.

Nyt he, ja kaikki muutkin, tietävät mitä tehdä seuraavaksi.

_

Anna-Sofia Sysser (s.1986) on monialainen taiteilija, joka työskentelee yhdistämällä taidetta ja tutkimusta muun muassa kuvataiteen, kirjoittamisen, esityksen ja dokumentaarisen materiaalin keinoin. Sysser on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston Visual Culture and Contemporary Art -ohjelmasta 2018 ja teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Turun taideakatemiasta 2012. Hän on useamman vuoden ajan tutkinut keinotrooppisuuden ilmiötä ja trooppisuuden esittämistä Suomessa. #Holiday365-näyttelyä varten Sysser sukeltaa lomamaisemiin Sotkamossa, jossa on viettänyt suuren osan lomistaan lapsena. Parhaita muistoja ovat tuntikausien uimaretket järvelle serkkujen kanssa. Vuosina 2020–2023 Sysserin työskentelyä tukee Koneen säätiö.