Porin kulttuurisäätöPorin kulttuurisäätö
Periferia pettymyksenä
Julkaistu Kaltio-lehden numerossa 5/2024
__
Haaveilimme siitä, kuinka Mustarindassa tulemme kuvittelemaan yhdessä taidekansallispuistoa, sen mahdollisuuksia, kokeellisia muotoja, joita taide ottaa metsässä ympäristöään kunnioittaen. Kuinka teokset herättävät yleisön uteliaisuuden ja alueen päättäjien kiinnostuksen, metsän taianomaisuuden kohdatessa taiteen mystiikan. Kuvittelimme rauhan, tilan tunnun, tiiviiksi hioutuvan yhteisön, jonka myötä asiat pelkistyisivät ja tiivistyisivät.
Käytännössä suunnittelimme reittejä, aikatauluja ja matkustimme loputtomasti. Yritimme nähdä tulevan kesänäyttelyn toukokuisten lumikinosten läpi. Pelkäsimme ukonilman estävän avajaiset, jännitimme tuleeko kukaan. Moni tuli, moni jäi tulematta. Teimme näyttelyn metsään ja metsälle. Kahden Kainuussa vietetyn vuoden aikana nautimme luonnon hätkähdyttävästä upeudesta ja vieraanvaraisuudesta ja toisaalta turhauduimme vieraalta tuntuviin toimintatapoihin ja rakenteisiin, lumessa tarpomiseen ja aurinkoon, joka ei laskenut ikinä. Hyttysiin ja mäkäröihin, loputtomiin hyttysiin ja mäkäröihin.
Porin kulttuurisäätö kollektiivi on syntynyt periferian tarjoamien mahdollisuuksien seurauksena. Vaikka Pori kaupunkina ei ehkä varsinaisesti edusta periferiaa, sen periferiankaltaisuus teki toiminnastamme mahdollista. Oli tiloja, etäisyyttä, aikaa, vähänlaisesti kilpailua, tarve monipuoliselle taiteelle ja kulttuurille, tukea ja apua. Periferia mahdollistaa materiaalisia ja konkreettisia resursseja, mutta ennen kaikkea aineettomia: saimme kasvaa rauhassa, kokeilla: epäonnistuminen on ollut aidosti mahdollisuus, ei vain uhka. Toisaalta periferian tarjoamat puitteet ovat sidoksissa alueelliseen epätasa-arvoon, mikä tekee työskentelystä toisinaan epämukavaa. Omaa roolia alkaa väistämättä tarkkailla kriittisesti: tuommeko alueelle jotain arvokasta, vai ylläpidämmekö kolonialistista traditiota? Niinikään jo olemassa olevat resurssit, tuet, linjaukset ja verkostot vaikuttavat alueellisiin toimintamahdollisuuksiin ja niiden tuleviin suuntiin.
Periferia on paikka, mutta myös teoreettinen kysymys, jonka kautta moninaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkasteleminen on mahdollista. Kuten Ronald Kolb kirjoittaa Centres / Peripheries – Complex Constellation julkaisun esipuheessa “Jotta vielä voitaisiin puhua keskuksista ja periferiasta, kysymystä on lähestyttävä valtasuhteiden, paikannettujen tietämysten, taloudellisten riippuvuuksien, laajentuneiden alueellisten rajojen, jotka ovat jo kauan sitten ylittäneet alueelliset ja kansalliset rajat, sekä ajattelun ja käytäntöjen, jähmettymisen ja katoavaisuuden tilojen monimutkaisempien kokoonpanojen kautta.” (OnCurating Issue 41/June 2019)
Julkisen tilan käsite muuttuu periferiassa. Mikä on maaseudun julkista tilaa? Metsä julkisena tilana on kiinnostava ja erityinen. Erityisen kiinnostava on luonnonpuisto, joka on yhteinen, mutta yleisöltä suljettu. Vaara-kainuun suunnitellun taidekansallispuiston yksi potentiaali on paikan, tilan ja ajan tarjoamat mahdollisuudet, sillä kasvualueiden ulkopuolella on edelleen suuremmat mahdollisuudet työskennellä hitaampien prosessien parissa, viihtyä kauemmin sekä keskittyä paikan ja sen tarjoamiin erityispiirteisiin. Pitkäkestoisissa hankkeissa läheisyys päätöksentekoprosesseihin ja alueelliseen tahtotilaan on sekä etu että haaste: on ehkä helpompaa käydä paikallista vuoropuhelua, mutta keskustelun, tavoitteiden ja yhteistyön on myös kurotettava paikallisuuden ja paikallispolitiikan ulkopuolelle. Taide tarkastelee ja kyseenalaistaa yhteiskuntaa myös periferiasta käsin.
Taiteelle tapahtuu hyviä asioita, kun se viedään pois suurista kaupungeista: ympäröivä väljyys saa sen kukoistamaan. Taiteilijat heittäytyvät rohkeammiksi ja suuntaavat ennakkoluulottomasti kohti uutta, kun epäonnistumisen pelko väistyy ja viitekehys ympärillä löystyy ja arvioivat katseet ovat etäämmällä. Toisaalta arviointi pakottaa pohtimaan, hiomaan, kehittymään, konsultoimaan kollegoita ja punnitsemaan vastaanottoa. Periferia on armelias, mikä äärimmillään johtaa itsekritiikin puutteeseen ja välinpitämättömyyteen. Tämä erilaisten tavoitteiden välinen ristiriita voi aiheuttaa hankausta paikallisten ja vierailevien toimijoiden välille.
Periferia yhdistää. Praktiikkamme kollektiivisuus ei ollut alussa nimetty tavoite tai toimintatapa, vaan periferian synnyttämä käytäntö. Kun näyttelyä tehdään paikassa, jossa kenelläkään ei ole arkisia velvoitteita ja toisaalta jossa työskenteleminen on kaiken kattavaa, ollaan todella yhdessä. Työssä ja vapaalla. Roolien ja hierarkioiden sijaan työryhmästä tulee kokonaisuus, organismi, joka elää ja hengittää käsillä olevaa prosessia. Näiden toimintamekanismien luominen alati vaihtuviin paikkoihin on aina haastavaa ja niistä luopuminen on aina yhtä haikeaa.
“Yhdessä oppiminen” on käsitteenä kulunut, mutta periferia on yhdessä oppimisen paikka. Periferiassa työskennellessä on lähellä taiteilijoiden työskentelyä ja pääsee eri tavalla sisälle jokaisen omaan tutkimukseen. Paikalliset asiantuntijat ja yhteisöt tuovat oman lisänsä. Periferia vaatii luottamusta. Etenkin kun matkustaa uudelle ja vieraalle paikkakunnalle, on voitava luottaa siihen, että siellä paikalliset yhteistyötahot toimivat sovitusti. Toisaalta on myös vaadittava itseltä herkkyyttä paikallisille toimintatavoille, jotka voi poiketa huomattavasti totutusta.
Taide näyttää hyvältä periferioissa. Hiekkadyyneille pystytetyt veistokset tai metsälammessa tapahtuva performanssi eivät voisi tapahtua kaupungissa. Elämyksellisyys ja kokemuksellisuus syntyvät osin paikan ja taiteen yhteisvaikutuksesta, osin tunteesta, että kaukana kaikesta muusta taiteen äärelle on pysähdyttävä. Tämä kaukana kaikesta oleminen on osittain myös periferian kompastuskivi. Jokainen tietää jo periferiaan suuntautuvaa hanketta suunnitellessaan, ettei tapahtuma tule vetämään puoleensa massoja.
Ajatus siitä, että on eristyksissä omalla kiertoradallaan sinne syntyneen ainutlaatuisen taiteen ja sen tekijöiden kanssa on kaunis, mutta toisaalta taide herää eloon aina uudelleen uusia katsojia kohdatessaan. Kysymys siitä, mitä taiteelle tapahtuu kun se on yksin metsässä, on tutkimuksellisesti kiinnostava, mutta käytännössä kyllästyttävä.
Taiteella on merkitystä. Aina, mutta erityisesti periferiassa, jossa sen äärelle pääsy on rajallista. Vuosien varrella olemme toistuvasti törmänneet kertomuksiin siitä, miten merkittävä yksikin puhutteleva taidekokemus on voinut maaseudulla kasvavalle ihmiselle olla. Periferia on tärkeä meille, joilla on mahdollisuus työskennellä siellä, mutta asukkailleen, joille taidekokemukset ovat kaupunkien asukkaita harvemmin saavutettavissa tämä periferioissa tapahtuva työ on mahdollisesti sitäkin tärkeämpää. Periferiaan liittyvä pettymys on kuitenkin vain tunne, narsistinen mielihalu paistatella mahdollisimman monien katseen edessä, kun taas muisto teoksesta metsässä tai dyyneillä on ikuinen, itseään ruokkiva ja taiteen sisäistä keskustelua kehittävä.
Periphery as a disappointment
Published in Kaltio magazine 5/2024
__
In Mustarinda, we dreamed of imagining the Art National Park[1] together. Its potential and the experimental forms that art can take in the forest while respecting its environment. How the artworks would arouse the curiosity of the public and the interest of the local decision-makers, as the magic of the forest meets the mystery of art. We imagined a sense of peace, a sense of space, and a tightly knit community that would help make things simpler and more concentrated.
In practice, we planned itineraries and schedules. We travelled endlessly. We tried to envision our upcoming summer exhibition through the snow piles in May. We feared a thunderstorm would prevent the opening and we were nervous if anyone would come.
Many came, yet many didn’t.
We made the exhibition in the forest and for the forest. During the two years we spent in the Kainuu region, we enjoyed the astonishing beauty and hospitality of nature, but also became frustrated with the ways of doing things and of the structures that felt alien to us. The crawling in the snow, and to the sun that never seemed to set. Mosquitoes and bugs, endless mosquitoes and bugs.
Porin kulttuurisäätö collective was born out of the opportunities offered by the periphery. Although Pori as a city may not exactly represent a periphery, its peripherality made our activities possible. There was enough space, distance, time, a little competition, support and help, and a need for more diverse art and culture. The periphery can provide material and tangible resources but above all immaterial ones: we have been able to grow in peace, to experiment. Failure has been a real opportunity, not just a threat. On the other hand, the framework provided by the periphery is linked to regional inequalities, which sometimes makes working uncomfortable. Inevitably, one starts to critically observe their own role: are we bringing something of value to the region, or are we instead maintaining a colonial or otherwise oppressive tradition? Simultaneously, the resources, support, policies and networks already in place will influence the regional potential and its future direction.
The periphery is a place, but also a theoretical question through which a wide range of social phenomena can be examined. As Ronald Kolb writes in the foreword to Centres / Peripheries – Complex Constellation, “If one still is able to speak about Centres and Peripheries today, it must clearly unfold through more complex constellations of power relations, situated knowledges, economic dependencies, expanded spatial dimensions that have long overcome regional and national borders, and states of thought and practice, of solidification and ephemerality.” (OnCurating 41, June 2019.)
The concept of public space is changing in the periphery. What is a rural public space? The forest as a public space is interesting and specific. A particular interest is the nature reserve, which is shared but closed to the public.[2] One of the potentials of the Art National Park planned in Vaara-Kainuu is the opportunities offered by place, space and time: outside the so-called growth areas there is still greater scope for slower processes, durational stays and a focus on place and the unique features it can offer. For longer-term projects, proximity to decision-making processes and regional agendas is both an advantage and a challenge. It may be easier to engage with topics rooted in locality, but the debate, objectives and cooperation must also reach beyond localism and local politics. Art explores and questions our society at large also from the peripheries.
Often good things happen to art when it’s taken out of the big cities: the surrounding openness allows it to flourish and expand. Artists become more daring as the fear of failure recedes, the framework loosens, and some of the usual assessors are more distant. On the other hand, evaluation forces reflection, refinement, development, a dialogue between peers, and to weigh how things are received. The periphery is merciful, which in its extreme leads to a lack of self-criticism and indifference. This clash of objectives can easily cause friction between the locals and visitors.
The periphery unites. Originally, the collectivism of our practice was not an intended goal or mode of action, but a practice generated by the periphery. When a project or an exhibition is realised in a place where no one has everyday obligations and where working is all-encompassing, we are truly together. At work and at leisure. Instead of roles and hierarchies, the working group becomes a unity, an organism that lives and breathes the process at hand. Creating these mechanisms in ever-changing places is always a challenge and giving them up is always equally wistful.
“Learning together” is a worn out concept, but the periphery truly is a place of learning together. Working in the periphery means being close to the work of artists and being able to enter each person’s own research in a different way. Local experts and communities add their own value. Periphery requires trust. Especially when travelling to a new and unfamiliar place, one needs to be able to trust that local collaborators will work as agreed. On the other hand, one also needs to be respectful and sensitive to local practices, which may be different from expectations.
Art looks good on the periphery. Sculptures on sand dunes or a performance in a forest pond could not happen in a city. The experiential and immersive emphasis is partly created by the interaction between the place and the site-specific artworks, and partly the feeling of being “far from everything”, where art is not always encountered. This being far from everything is also the pitfall of the periphery. When planning a project in the periphery, we already know that the event will not attract the masses.
The idea of being isolated in one’s orbit together with unique artworks and a group of artists is beautiful. On the other hand, art always becomes alive when it encounters new audiences. The question of what happens to art when it is alone in the forest is interesting in theory but boring in practice.
Art matters. Always, but especially in the periphery, where access to it is limited. Over the years, we have repeatedly come across stories of how meaningful a single evocative art experience can be for someone growing up in a rural area. The periphery is important to those of us who have the opportunity to work there, but for their residents – for whom local art experiences can be less accessible than those living in the cities – this work in the periphery is potentially even more important.
Ultimately, the disappointment of peripherality is just an emotion: a narcissistic desire to share our work with as many people as possible. Yet the memory of artworks in the woods or on the dunes is eternal, self-feeding and a catalyst for the discourse in art.
__
[1] The Art National Park is an initiative by the Mustarinda Association
[2] Paljakka Strict Nature Reserve