Porin kulttuurisäätö
Sandstorm – Ympäristötaidenäyttely Yyterissä
14.–21.07.2019
Yyteri, Pori
click to see more images
Sandstorm – Ympäristötaidenäyttely Yyterissä
FIN

14.–21.07.2019
Avoinna: ma-la klo 11-17 & su 12-15
Infopiste sijaitsee Virkistyshotelli Yyterin yhteydessä rannalla

Taiteilijat: Akuliina Niemi, Antti Turkko, Erno-Erik Raitanen, Hertta Kiiski ja Pihlavan koulun oppilasryhmä, Laura Könönen, Linda Tedsdotter, Sauli Sirviö, Timo Aho

Katso teosten sijainti Googlessa

Sandstorm – Ympäristötaidenäyttely Yyterissä

Kesänäyttelyitä on perinteisesti järjestetty niin pelloilla kuin navetoissa, mutta miksi rantaelämän ja taiteen yhdistäminen on ollut niin hankalaa? Porin kulttuurisäätö järjestää heinäkuussa 2019 Yyterin ranta-alueella ympäristöä käsittelevän ja ympäristö- ja maataiteen käsitteitä uudistavan Sandstorm-näyttelyn. Sandstorm – Ympäristötaidenäyttely Yyterissä nostaa ainutlaatuisen dyynialueen sekä rantaluonnon suojelun, ympäristökysymykset, ekologisuuden ja kestävän kehityksen lähtökohdiksi taiteen tekemiseen. Näyttelyn suunnitteluprosessissa, teosten toteuttamisessa ja teosten esittämisessä hyödynnetään alueen ympäristötietoa, olemassa olevia resursseja sekä yhteistyölle perustuvia toimintamalleja. Yyteriä, yhtä Suomen merkittävintä ranta-aluetta, tehdään uudella tapaa näkyväksi ja tunnetuksi muutenkin kuin lomakohteena. Samalla kun näyttely päivittää maa- ja ympäristötaiteen käsitteitä se pohtii taiteen vaikuttavuutta ja velvollisuuksia, sekä sitä, miten taide voi tiedon tuottamisen ja välittämisen lisäksi auttaa etsimään tapoja ilmastoahdistuksen kanssa elämiselle.

Näyttelyä ovat tukeneet Koneen Säätiö, Porin kaupunki, Svenska Kulturfonden, Taiteen edistämiskeskus ja Iaspis

Sandstorm-näyttelyn taiteilijat

Akuliina Niemi (s.1987) on valmistunut Kuvataideakatemian kuvanveiston osastolta taiteen maisteriksi sekä Sibelius-Akatemian klassisen musiikin osastolta musiikin kandidaatiksi. Niemen teoksissa ääni, kuva ja teksti luovat installaatioita tilaan. Niemen teoksia on ollut esillä Ateneumissa, Helsingin Taidehallissa, HIAP:in galleria Augustassa, Sinne galleriassa, Silicon Malleyssä Sveitsissä sekä galleria Mejanissa Tukholmassa. Lisäksi Niemi toimii freelance-muusikkona eri kokoonpanoissa. Vuonna 2018 Honkasalo-Niemi-Virtanen työryhmä palkittiin Suomen Kriitikoiden Liiton Kritiikin Kannukset palkinnolla taiteellisesta työskentelystä sekä valittiin kansainväliseen ISCP- residenssiohjelmaan.

Antti Turkko (s. 1980) yhdistelee teoksissaan maalausta, kuvanveistoa, arkkitehtonisia objekteja, kuvaa ja tekstiä. Hänen teoksensa syntyvät usein paikan inspiroimina, ja myös käyttämänsä metodit vaihtelevat tarkoituksen ja tilanteen mukaan. Hän on työskentelyssään yleisesti kiinnostunut tilallisista olosuhteista ja esillepanon odotuksista. Turkko on valmistunut Aalto-yliopistosta Taiteen maisteriksi 2015 ja arkkitehdiksi 2010.

Erno-Erik Raitanen (s. 1982) pyrkii taiteellisessa työskentelyssään luomaan osallistavia performansseja ja installaatioita, joissa valokuva, liikkuva kuva, ääni ja objektit tarjoavat ‘näyttämön’ katsojille täydentään teos toiminnallaan. Raitanen on suorittanut Bachelor of Arts (Hons) -tutkinnon valokuvauksesta University for the Creative Arts -yliopistossa Englannissa; kuvataiteen maisteriopintoja San Francisco Art Institutessa Fulbright -stipendiaattina; ja tällä hetkellä viimeistelee maisteriopintoja Kuvataideakatemian tila- ja aikataiteiden laitoksella.

Hertta Kiiski (s. 1973) työskentelee valokuvan, liikkuvan kuvan, objektien, tilan ja usein eläinten ja tyttäriensä kanssa. Hänen teoksensa käsittelevät rakkautta, empatiaa sekä ihmisten, ei-inhimillisen ja tilan välisiä suhteita. Kiiskin teoksia on kesällä 2019 esillä Sandstormin lisäksi yksityisnäyttelyssä Valokuvataiteen museossa sekä Rauma Triennalessa. Kiiski on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta 2015. Hän toimii tällä hetkellä Titanik-galleriaa pitävän Arte ry:n hallituksen puheenjohtajana.

Laura Könönen (s. 1980) on kuvanveistäjä, jäsen Suomen Kuvanveistoliitossa ja Suomen Taidekivenveisto ry:ssä. Hän valmistui kuvataiteiden maisteriksi Kuvataideakatemiasta 2012. Könönen on pitänyt yksityisnäyttelyitä Helsingissä ja osallistunut useisiin näyttelyihin sekä toteuttanut julkisia teoksia Suomessa ja ulkomailla.

Linda Tedsdotter (s. 1975) on Göteborgissa asuva ja työskentelevä kuvataiteilija, jonka teoksia on vuodesta 1998 alkaen ollut esillä useissa nykytaiteen museoissa, gallerioissa ja festivaaleilla. Tedsdotterin teokset voivat olla paikkasidonnaisia tai jollakin muulla tapaa suhteessa tilanteeseen ja kontekstiin. Tedsdotterin installaatiot pohjautuvat taiteilijan tiiviiseen suhteeseen pohjoiseen luontoon ja ne vetoavat katsojan aisteihin ja tarkkaavaisuuteen. Teoksiin liittyy usein yllätyksellisyys ja ruumiillinen kokemus, jonka kautta teos tulee ymmärrettäväksi. Tedsdotter toimii myös itsenäisenä kuraattorina ja Konstepidemin Gothenburgin kansainvälisen residenssiohjelman koordinaattorina.

Sauli Sirviö (s.1980) on helsinkiläinen kuvataiteilija. Hänen työskentelymetodinsa perustuu tarkkailuun ja tallentamiseen. Fokuksessa ovat etenkin vuorovaikutustilanteet sekä tilalliset tuntemukset. Teokset syntyvät useimmiten epäpaikoissa tai tilanteissa, jotka eskaloituessaan rakentavat epärealistisen ilmapiirin. Sirviö on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta 2015. Hän on yksi taiteilijavetoisen SICin perustajajäsenistä.

Timo Aho (s.1980) työskentelee kuvanveiston, installaatio- ja paikkasidonnaisen taiteen menetelmin. Teoksissaan Aho pohtii ihmisen suhdetta teknologiakeskeiseen yhteiskuntaan, ympäristöön, sekä niistä kumpuaviin ilmiöihin usein hyödyntäen valoa sekä populaarikulttuurista tuttua estetiikkaa. Ahon teoksia on ollut nähtävillä Suomessa, sekä muissa Euroopan maissa mm. Skotlannissa, Amsterdamissa, sekä Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa Skotlannin paviljongissa Happen Stance -18:sta. Aho on valmistunut Glasgow School of Art´in ympäristötaiteen linjalta BA (Hons) 2016 ja tekee parhaillaan maisteriopintoja Kuvataideakatemiassa. Aho asuu ja työskentelee Helsingissä.

Tekstit

Akuliina Niemi: THEY TRAVEL WHEN WE CAN’T SPEAK
Huokailu on tapa rauhoittaa tilanne. Kyse voi olla toivosta, ideasta, kaipauksesta, halun tai pelon kohteesta luopumisesta. THEY TRAVEL WHEN WE CAN’T SPEAK on elegia, laulu kadotetulle, lausumattomalle sekä sille joka on vasta tulossa. Yyteri, sen hiekka ja dyynit johdattivat minut vastarannalle, Itämeren toiselle puolelle Viron Laulasmaalle. Rannan hiekka pitää erikoista huokausten kaltaista ääntä sillä käveltäessä tai sitä silitettäessä. Tämä ääni on riippuvainen hiekan koostumuksesta, jyvien muodosta sekä ilman kosteudesta. Riemastuin siitä miten eri puolilla maailmaa tällaista hiekan laulua on kuvailtu välillä sellon kaltaisena, rummun tremolona, koiran haukuntana tai lähestyvänä ukkosena. Keskityin kuuntelemaan näitä ääniä. Tarkastelin niitä tiettyjä taajuuksia, joille se tuntui pysähtyvän, viipyilevän ja jälleen palaavan. Ihmettelin sitä millainen tämä hiekan oma ääni on. Ajattelen että toiseen eläytyminen voi alkaa empatialla, liikkeiden, puheen ja eleiden jäljittelemisellä. Dyynit asettavat kokijansa valtavaan mittakaavan, sillä hiekkaan tiivistyy samalla menneisyys sekä silmänräpäys. Hiekka on sidottu tarinoihin ja kuviin ajasta. Se tuntuu pysyvältä, pysähtyneeltä, ikuiselta ja kaikkialla läsnä olevalta. Samalla dyynit kuitenkin elävät, ne ovat jatkuvassa liikkeessä oleva monimuotoinen kokonaisuus. Epävarmuuden ja hämmennyksen saattelemana tunnustelen tapoja lähestyä ympäristöä siihen kajoamatta, kohdellen sitä hellästi, lähestyen sitä kuuntelemalla.

Antti Turkko: Hirundo cinerea, gula abdomineque albis
Törmäpääsky (Riparia riparia) on pienikokoinen pääskylaji, pituudeltaan 12—13 cm ja painoltaan 12—17 g. Selkäpuoli on hiekanruskea, rintapuoli valkoinen ja siinä on ruskea rintavyö. Sukupuolilla ei ole ulkonäköeroa. Törmäpääskyn ääntely on rahisevaa ja särisevää. Törmäpääskyn ravintoa ovat lentävät hyönteiset, varsinkin surviaissääsket ja muut vesistöissä kehittyvät hyönteiset, jonkin verran myös hämähäkit. Törmäpääsky elää yleensä kolmesta neljään vuotta. Vanhin Suomessa tavattu yksilö on ollut 7-vuotias. Törmäpääsky pesii lähes koko Euroopassa, Pohjois-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Se talvehtii Afrikan itä- ja eteläosissa, eteläisessä Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Suomeen se saapuu keväällä toukokuussa, syysmuutto tapahtuu elokuussa ja syyskuun alussa. Törmäpääskyn pesimäkanta Suomessa on romahtanut 2000-luvulla alle puoleen ja laji on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Törmäpääskyn, kuten monien muidenkin lintulajien, kannan vähenemisen pääsyynä pidetään hyönteisravinnon vähenemistä. Törmäpääsky pesii luonnonympäristöissä joentörmissä sekä ihmistoiminnan seurauksena syntyvien hiekka- ja sorakuoppien seinämissä ja maavalleissa ja saalistaa läheisillä ruohostoisilla rannoilla, kosteikoilla, laitumilla ja viljelymailla. Törmäpääsky tekee pystysuoraan hiekkaseinämään 45—90 cm pitkän tunnelin, jonka päässä on pesäkammio. Pesäaineksina ovat korret, juurikuidut ja höyhenet. Pesään naaras munii 4—6 valkeaa munaa, joita molemmat emot hautovat noin 15 vuorokautta. Pesässä poikaset ovat 18—23 vuorokautta. Törmäpääskyt ovat sosiaalisia ja pesivät yleensä yhdyskunnissa, jotka voivat sisältää yli 100 paria.

Erno-Erik Raitanen: Sadstorm
Onkohan mitään kesäisempää kuin nuotio? Maistuuhan se hieman tuhkainen, mustunut ja paikoin raaka nakki jostain syystä paremmalta kuin liedellä valmistettu. Illanistujaiset avotulen äärellä hehkuvat romantiikkaa. Juhannuskokko taas on aivan omaa luokkaansa oleva spektaakkeli. Nuotion rätistessä on lähes mahdotonta hillitä itseään syöttämästä liikaa puuta liekeille. Onhan se sitä vaikuttavampaa, mitä korkeammalle liekit kohoavat. Kukapa ei lumoutuisi kipinöiden tanssista yötaivaalla. Mutta mitä suuremmiksi liekit kasvavat, sitä enemmän ja ahnaammin ne vaativat polttoainetta. Vaikka puupino hupenee vauhdilla, tässä vaiheessa on jo liian myöhäistä hidastaa tahtia. Ihanan lämmin ja hartaasti odotettu kesäyö tuntuukin nuotion helotukseen tottuneesta ikävän kalsealta hikisellä iholla. Polttamalla pari keppiä kerrallaan lämpöä olisi riittänyt koko yöksi. Hyttysetkin olisivat pysyneet loitommalla pidempään. Ajan tiivistämässä energiassa on jotain mystisellä tavalla kiehtovaa. Se on piilevä voima, jota ei pysty täysin ymmärtämään tai hallitsemaan. Vapautuessaan sen kohina huumaannuttaa. Sen virtaus sytyttää himon, joka kasvaa yhdessä liekkien kanssa. Tyydyttyäkseen se vaatii alati lisää polttoainetta liekkien levitessä nopeammin, kirkkaammin ja korkeammalle. Sokeri, kaakao, kahvi, tee, nikotiini ja oopiumi ovat piristeitä, jotka sytyttivät kipinän kapitalismille. Näiden nautintoaineiden kyky energisoida tarjosi uudenlaista lohdutusta elämään. Niiden sytyttämän himon ruokkiminen kerrytti valtavia omaisuuksia, joilla muutettiin maailmaa. Eksponentiaalisesti kiihtyvä kehitys janosi polttoaineekseen yhä enemmän aionien tiivistämää energiaa. Samanaikaisesti tehokkuuden nimissä ihmisistä puserrettiin aina vain enemmän irti. Lisäarvosta tuli ihmisarvon mittari. Loppuunpalaneet ihmiset palavassa maailmassa. Enemmän, halvempia ja tehokkaampia piristeitä turruttamaan jatkuvasti kasvavaa poltetta. Manifestissa, Laiskuuden Ylistys, taiteilija Mladen Stilinović julistaa, ettei taidetta enää ole länsimaissa. Hänen mukaansa taiteilijat eivät ole taiteilijoita vaan tuottajia, jotka tuhlaavat aikaansa promootioon, gallerioihin, museoihin, kilpailemiseen ja esineisiin. Ratkaisu on laiskuus, jota on aktiivisesti harjoitettava sitä ymmärtääkseen. Laiskuutta ylistettäessä tulisi samalla syleillä tuhlausta. Aikana jolloin öljynjalostamon iskulauseena voidaan käyttää energian säästämistä, ehkä ainoa vastarinta on tuhlaus – oman aikamme ja energiamme tuhlaus. Kaikki laiskotteluun käytetty aika on poissa tehokkuudelta. Kaikki tuhlattu energiamme on poissa arvonluonnista. Toisaalla käytetystä energiasta ei ole enää polttoaineeksi hallinnasta karanneille liekeille. Säästetään luonnonvaroja, mutta tuhlataan taiteeseen, toisiimme, luontoon, iloon ja nauruun. Lopuksi, ollakseni laiska ja lainatakseni Stilinovićia: taidetta ei ole ilman laiskuutta.

Hertta Kiiski: Pain hautajaiset
Pain tarina alkoi Taiwanissa ja jatkui akvaarioissa turkulaisessa lääkärikeskuksessa ja museossa. Pai-kala oli ujo, mutta utelias. Kuten kalat yleensä, Paikin oli sosiaalinen. Papukaijakirjoahvena se oli hybridi – ihmisen tuottama olento. Näillä suloisen näköisillä keinotekoisilla kaloilla on monia anatomisia poikkeavuuksia. Pai oli kirkkaan oranssi, mutta edellistalvena sen väri vähitellen vaalentui. Viime kesänä rakensin sille museon akvaarioon uuden värikkään elinympäristön. Pai piristyi ja sai väriään takaisin. Marraskuussa Pai kuitenkin kuoli. Toukokuun epätavallisen helteisenä sunnuntaina suoritimme kalalle rakkaudellisen hautajaisrituaalin Yyterin sannoilla. Paista jäljelle jäänyt kämmenellinen tuhkaa leviää nyt hienoina hiukkasina Selkämereen ja ehkä kauemmaskin. Aalloista ja hiekasta nousee synkkien dystopioiden rinnalle empatia. Pohjaan työskentelyni ajatukseen, että empatialla voi olla mahdollisuus häivyttää kuvitteellista rajaa ihmisen ja muun luonnon välillä. Se voi lopettaa alistamisen ja välineellistämisen kulttuurin – toimia siltana myötätuntoisempaan ja oikeudenmukaisempaan kanssaelämiseen.

Laura Könönen: Visitor
Elämä on tragedia, jota riivaa sisäisen minän maailman ja ulkoisen ilmentymän ristiriita, epävarmuus ja ajan rajallisuus. Kuvittelen teokseni tyhjään maailmanlopun maisemaan, aikaan ihmisen jälkeen. Yyterin koskemattomat, luonnonmuovaamat dyynit yhdistyen ihmisiä vilisevään uimarantaan luo merkillisen taustan teokselle, joka seisoo kaiken keskellä kuin avaruudesta tippunut arvoitus. Teokseni katsovat sisäänpäin olemassaolon outoutta ja ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa maailmaan. Eläimelle on vain nykyhetki, kun ihminen hahmottaa menneen ja tulevan eläen niiden vankina. Sata vuotta on kuitenkin pieru Saharassa verrattuna tuhansien tai miljoonien vuosien muutokseen. Miljardien vuosien kuluttua olemassaolostamme muistuttaa vain ohut muovinen viiva kallion sedimentissä. Tuleeko elämän merkityksellisyys lyhyestä täälläolon hetkestä, vai tekisimmekö pitkällä tähtäimellä kestävämpiä valintoja jos eläisimme tuhansia vuosia seurausten kanssa? Pyrin olemaan ja tekemään taidetta niin, että voin nukkua yöni rauhassa. Kivi kestää aikaa eikä juuri synnytä jätettä. Olen työstänyt vanhoja käytöstä poistettuja hautakiviä, nyt käytän enimmäkseen kiviteollisuuden sivutuotteena syntynyttä ylijäämää. Materiaali on kotimaista ja pääsen valitsemaan parhaat palat suoraan louhokselta. Suomessa on Euroopan vanhin peruskallio ja olisi järjetöntä tilata kiveä Kiinasta. Vaikka teokseni ovat kestävää materiaalia ja toivon niiden elävän tuhansia vuosia, mikään ei säily ilman huolenpitoa. Hylättyinä nekin rapistuvat ajan korroosiossa, jättäen jälkeensä vain tyhjän, kumisevan kuoren.

Linda Tedsdotter: Apocalypse Insurance- Raft
Olen aina ajatellut taidetta vapaana alueena. Romanttinen ajatus, että me jotka työskentelemme taiteen parissa, teemme niin siksi, että meidän täytyy. Ei siksi, että haluaisimme tehdä rahaa tai sopia yhteiskuntaan. Ajatus siitä, että taide menee kaiken edelle, eikä sen tarvitse noudattaa sääntöjä tai rakenteita. Täytyy myös tunnustaa, että oli ajanjakso, jolloin uskoin taiteen hyvyyteen ja siihen, että se on olemassa (vaikkakin joskus synkkänä, masentavana ja raskaana) luodakseen tavalla tai toisella lopulta jotain hyvää. Eräänä päivänä aloin kuitenkin ajatella, että ehkä taide onkin syypää kaikkeen pahaan. Että juuri taide synnytti tuhansia vuosia sitten ahneuden ja itsekkyyden, jotka puolestaan johtivat kapitalismiin, joka vuorostaan loi perustan niille ympäristöongelmille, joiden keskellä tänään elämme. Lopetin ostamisen vuonna 2006. Päätin olla ostamatta enää mitään mitä en tarvitse. En esimerkiksi osta uusia talvikenkiä ennen kuin edelliset ovat niin loppuunkuluneet, ettei niitä voi enää käyttää. Tämä itselleni asettamani sääntö koskee kuitenkin vain minua yksityishenkilönä. Taiteilijana olen edelleen ostanut materiaaleja ja tarvikkeita, joita tarvitsen työskentelyyni. On selvää, että voin sanoa ”tarvitsevani” jotain – voidakseni sisäisen pakon ajamana luoda taidettani. Mutta mitä ilmastoon tulee, on vaikeampi vakuuttaa itsensä hankintojen välttämättömyydestä. Onko taide todella eloonjäämisen kannalta välttämätöntä? Ruoka, vesi ja terveys ovat ilmeisimmät tarpeet. Joskin terveys on määrittelykysymys, josta voi keskustella loputtomasti. Olen päättänyt, että lennän ainoastaan työhön liittyen. Tavallaan tämä on absurdia, sillä olen yhden ainoan kerran elämässäni lentänyt lomalle, kun taas pelkästään viimeisen vuoden aikana töiden nimissä lentänyt Dakariin, Rotterdamiin, Kairoon, Turkuun, New Yorkiin ja kaksi kertaa Bukarestiin ja Minskiin. En halua olla taakka planeetallemme, mutta en pysty välttämään sitä. Pelkän paljaan olemassaoloni kautta olen myötävaikuttamassa sen alamäkeen. Monien tutkijoiden mukaan on jo liian myöhäistä, emmekä voi enää pysäyttää sitä minkä olemme laittaneet alulle: esimerkiksi jäät sulavat jo liian nopeasti. Kuvittelen erilaisia maailmanlopun skenaarioita: kuinka jään henkiin, mitä tarvitsen ja kuinka käsittelen sitä, että selviydyin. Taiteeni kautta pyrin huumorin avulla luomaan sarjan teoksia, joissa olen taiteilija-prepperi, joka teosmateriaaliensa avulla varautuu tuleviin katastrofeihin. Toimin kuten useimmat muutkin, ja ajattelen ensisijaisesti itseäni, perhettäni, rakkaitani ja ystäviäni; niitä, jotka ovat minun huolehdittaviani ja hoivassani. Miettikää, jos minä ja kaikki muut tällä planeetalla sen sijaan ajattelisivatkin kokonaisuutta, ajattelisivat kollektiivisesti. Jos luopuisimme etuoikeuksistamme – kuten jo aavistamme, että meidän täytyy – mutta mieluummin suljemme silmämme ja jatkamme elämää tavalliseen tapaan. Toivoen, että tämä ei kosketa meitä. Valitettavasti en usko, että ihmiset vapaaehtoisesti luopuvat mukavuuksistaan ja laskevat elintasoaan. Enkä varsinkaan, että äkillisesti alkaisimme ajatella globaalia yhteisöä. Odottaessani toivon heräämistä valmistaudun tulevaan niin hyvin kuin pystyn. Yyterissä rakennan yhdessä halukkaiden osallistujien kanssa lautan, jonka avulla pysymme vielä hetken hengissä maailmassa, jonka olemme yhdessä tuhonneet. Maailmassa, jota minä juuri tällä hetkellä, tätä tekstiä kirjoittaessani, olen mukana tuhoamassa.

Sauli Sirviö: Imported by de_nil
Neliönmuotoinen halli. Jalkojeni alla hiekkapölyä. Seison jälkiteollisen maailman auki revityssä vatsalaukussa. Hiekkapölyn alla makaa katon sirpaleita. Ne lepäävät kuin sulat rantahiekkaan hautautuneena. Betonielementit selällään, rinta kohti avonaista taivasta. Koloja, kaarevia muotoja ja suoruutta. Tuhansien kilojen paino odottamassa nostoa ja syleilyä. Aurinko polttaa niiden pintaa. Seiniltä laskeutuu hauraita johtoja, imeytyen lattiassa olevan polyuretaanivaahdon sisään. Lasken käteni tahmaiseen aineeseen. Auringossa hohtava keltainen aivokuori, jonka sisällä kadonnut tieto. Kävelen ulos jälkiteollisen maailman vatsalaukusta muovinen esine kädessäni, jonka ajattelen sopivan Yyterin rannalle Sandstorm-näyttelyyn. Hiekka, betoni, brutalismi… Olen hukassa, sillä taiteellisen työskentelyni lähtökohdat ovat ristiriidassa Yyterin luonnon kanssa. Imported by de_nil on syntynyt tilanteesta, jossa työhuoneen voimavarat ovat lähes hiipuneet. Olen pyrkinyt käyttämään hyllyilläni olevia materiaalivarantoja mahdollisimman pitkään. Minua ahdistaa fakta, että minun täytyy ostaa uusia materiaaleja teosteni tekoa varten. Kerään, valokuvaan ja arkistoin kuonaa, joita yhdistämällä päädyn uusiin muotoihin. Sandstorm-näyttelyyn olen tuonut esille teoksia, jotka ovat rakentuneet ylijäämästä. Olen vuosien varrella haaveillut immateriaalisesta arkistosta, jossa olisi ainoastaan valokuvia teoksistani. Jonkinlaista alustaa, jossa voisin toimia ilman raskaita fasiliteetteja. Olin hetken aikaa onnellinen Instagramissa, kunnes aloin tiedostaa kuvallisen informaation tuhoavan voiman. Tämä kaikki tarvitsee kuituoptiikkaa, datakeskuksia, laskentatehoa, satelliitteja, energiaa, vettä… Ihailen kuinka tuuli puhaltaa Yyterin hiekkaa teosteni kylkiin. Vähitellen ne katoavat, jättäen viitteitä mahdollisesta olemassaolostaan. Tämän kaiken keskellä alan jostain syystä ajatella Niiliä ja sen merkitystä. Miten vesi ja muu luonto yhdessä synnytti Niilin rannoille elintärkeän mustan lietteen. Tulvat ja liete yhdessä mahdollistivat viljelykulttuurin. Tämän seurauksena syntyi sivistys ja lukuisia imperiumeja. Musta liete, vesi, hiekka, imperiumi, informaatio, kuituoptiikka, satelliitit, datakeskukset, energia, taide… Kaivan taskustani puhelimen, koska haluan olla olemassa.

Timo Aho: Castles Made of Sand / Ode to Temporality
Hengitämme, mutta harvoin tietoisesti. Vuodet vierivät toinen toistaan nopeammin, jokainen täysi kierros lähempänä tuntematonta. Aika valuu sormien lävitse, se katoaa kaukaisuuteen ja vierailee välähdyksinä muistoissamme. Kiire estää meitä havainnoimasta sitä muutosta, jota jatkuvasti elämme. Pilvet pysyvät paikoillaan, emmekä vieläkään tahdo huomata sitä kuinka tuuli kuljettaa dyynejä ja muokkaa niitä jatkuvasti. Olemme hetkeen sitoutuneet, elämme menneisyydessä ja pelkäämme tulevaa. Kuinka voisimme ymmärtää sitä muutosta jota emme itse elä? Paikkasidonnainen installaatio koostuu hiekasta rakennetuista pilareista. Teos kuvastaa aikaa ja asioiden väliaikaisuutta – sitä muutosta, jota emme näe tai voi silmällä havaita maailmassa tapahtuvan. Teos katoaa ajan saatossa takaisin dyyneihin, hiekkaan, josta se on alunperin rakennettu.

+++ Meri-Porin yhtenäiskoulun yhdeksänneltä luokalta valmistuneet nuoret (Katariina Aaltonen, Juliana Bragge, Peppi Kokkonen, Roosa Kuusisto) ovat kuvanneet heille lapsuudesta asti tuttua Yyteriä. Kuvat pohjautuvat tekijöiden omiin muistoihin, kokemuksiin ja henkilökohtaisiin havaintoihin. Prosessia ovat ohjanneet Hertta Kiiski ja Eija Hannus.

Porin kulttuurisäätö
Porin kulttuurisäädön heinäkuussa 2019 Yyterin hiekkarannan alueella järjestämä Sandstorm – Ympäristötaidenäyttely käsittelee ympäristön haurautta, ympäristö- ja maataiteen käsitteitä ja nostaa Yyterin laajan dyynialueen ja rantaluonnon suojelun, ympäristökriisin, ekologisuuden sekä kestävän kehityksen lähtökohdiksi taiteen tekemiseen. Näyttelyn suunnitteluprosessissa, teosten toteuttamisessa ja teosten esittämisessä on hyödynnetty alueen ympäristötietoa, olemassa olevia resursseja sekä yhteistyölle perustuvia toimintamalleja. Taiteella on mahdollisuus nostaa esiin nykyhetken kannalta keskeisiä ilmiöitä, asioita ja ongelmakohtia, mutta sen on myös itsensä muututtava ja vastattava uusiin haasteisiin. Porin kulttuurisäädön projektien lähtökohtana ovat alusta saakka olleet tutkimuskysymykset, joita lähestytään taiteen keinoin. Ensimmäisessä näyttelyssä kysymys oli taiteen rahoituksesta ja esittämiseen liittyvistä konventioista, toisessa näyttelyssä ja ensimmäisessä Pori Biennaalissa keskiöön nousi kaupunkitila ja siihen liittyvät utooppiset ja dystooppiset elementit. Kaupunkitila haluttiin tehdä näkyväksi toisin ja ohjata ihmiset paikkoihin, joihin tavanomaisesti ei tulla menneeksi ja saada näyttelyvieraat tutkimaan teosten lisäksi myös ympäristöä sekä taiteen ja ympäristön suhdetta. Sen jälkeen Porin kulttuurisäädön näyttelyissä on tutkittu mm. immateriaalisen taiteen mahdollisuuksia, kesänäyttelyiden perinteitä sekä yleisön toiveita ja odotuksia taiteen suhteen. Myös Sandstorm-näyttelyssä Porin kulttuurisäätö haluaa saada ihmiset jälleen liikkeelle ja havainnoimaan ja tarkkailemaan ympäristöään. Kävelemään, etsimään ja löytämään. Fyysinen tilassa oleminen, sen ruumiillinen kokeminen saa aikaan muistijälkiä. Se vaikuttaa siihen, miten tunnemme ympäristömme. Näyttely, joka ei itsestään selvästi näyttäydy näyttelynä, pakottaa tarkkailemaan ympäristöä aktiivisesti, ja miettimään omaa suhdetta ympärillä olevaan tilaan. Yyteri on ainutlaatuinen, lopulta hyvin suppea kappale omaleimaista luontoa, joka on yhä enemmän muuttumassa erilaisten matkailun kehittämishankkeiden ja toimintojen kohteeksi. Se, että huikaisevan kaunis dyynimaisema ja sen herkkä luonto muuttuvat lavasteeksi Yyteri-brändille selfie-tilanteita ja sosiaalista mediaa varten rannalle pystytettyine Yyteri-teksteineen, vieraannuttaa yleisöä yhä lisää paikan kokemisesta. Samalla se on omana erityisenä luontoalueenaan hyvä esimerkki siitä, kuinka suhteemme ympäristöön on erilaisten voimien muokkaamaa, ei vain Yyterissä, vaan kaikkialla. Sandstorm-näyttelyn tavoitteena on kokemuksellisen elementin keinoin vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme itsemme osana ympäristöä ja miten koemme kuuluvamme siihen – miten tämä suhde merkityksellistyy. Ympäristö ei ole jotakin meistä erillistä, vaan jotain, jonka kanssa olemme. Porin kulttuurisäädön toiminnan ytimessä on kollektiivinen tekeminen. Taide ei koskaan synny tyhjiössä eikä ajatteleminen tapahdu yksin. Prosessin aikana jaamme ajatuksia ei vain projektista, vaan myös maailmasta, työskentelystä, taiteesta ja elämästä. Näyttelyssä tälle yhdessäajattelulle rakentuu muoto, joka tekee ajattelusta jaettavaa laajemman ihmisryhmän kesken. Tämän näyttelyn teokset ovat syntyneet prosessissa, joka on alkanut vuonna 2018 ja pitänyt sisällään alueeseen tutustumista sekä näyttelyn ja laajemmin taiteen tavoitteista keskustelemista. Teosten suunnittelulle annettiin tavoitteeksi ekologisen kuormittavuuden minimoiminen, paikkasidonnaisuus ja positiivinen vaikutus ympäristöön, samalla kun taiteilijoita haastettiin miettimään uudella tavalla ympäristötaiteen käsitettä ja käytäntöjä. Näyttelyn suunnittelu ja toteutus on tapahtunut yhteistyössä Porin kaupungin Ympäristö- ja lupapalvelujen toimialan kanssa. Näin näyttelyn järjestäminen, luonnonsuojelulliset toimenpiteet ja alueen kehittäminen tukevat toisiaan. Lisäksi yhteistyössä ovat mukana Meri-Porin yhtenäiskoulu, Porin matkailuneuvonta Visit Pori, Bikini Bar ja Virkistyshotelli Yyteri. Taiteella on mahdollisuus tuottaa tietoa ja välittää sitä. Se voi ottaa kantaa ja muuttaa käsityksiämme maailmasta. Kysymys ei voi olla kuitenkaan vain valistamisesta, vaan myös vaikuttumisesta ja vavahduttamisesta. Haltioitumisesta ja ihastumisesta. Ympäristö- ja ilmastonmuutosahdistuksen keskellä taide voi pohtia ja luoda uudenlaisia tapoja käsitellä tapaamme elää, joka ei voi enää olla samanlainen, kuin millaiseksi se on tähän asti ajateltu. Taiteen on kuitenkin myös itsensä muututtava. Omien sokeiden pisteiden tunnistaminen on vaikeaa, ja vielä vaikeampi on muuttaa omaa praktiikkaa ja hahmottaa sen erilaiset ulottuvuudet. Muutos on hidasta, mutta lisäämällä tietoa, läpinäkyvyyttä ja keskustelua taiteen eettisistä ja ekologisista ulottuvuuksista voi jokainen osaltaan vaikuttaa siihen, että muutos tapahtuu. Porin kulttuurisäätö haluaa kiittää taiteilijoita prosessista ja keskusteluista sen aikana, Meri-Porin yhtenäiskoulun Eija Hannusta tuesta, Ympäristö- ja lupapalvelujen toimialan Seppo Salosta ja Kimmo Nuotiota omistautumisesta ja asiantuntijuudesta, sekä Eetu Henttosta näyttelyn visualisoinnista.

Karoliina Lummaa
Katoaako maa alta?
Aaltojen kastelema hieno hiekka on luja pinta räpyläjalkaiselle kävellä. Rannalle huuhtoutuneiden levien seassa lentelee paljon pienempiä siivekkäitä, laskeutuen välillä hiekalle. Etäämpänä rannasta kuiva hiekka myötäilee nelijalkaisten käpäliä, ja kaksijalkaisten varpaat uppoavat syvälle. Hiekassa kävellessä sitä tuntuu olevan loputtoman paljon. Se asettuu kumpareiseksi kulkumaastoksi, se kasaantuu tuulten myötä dyyneiksi, siitä on syntynyt aikojen saatossa särkkiä. Aina hiekkaa jää vähän varpaisiin ja pyyhkeen nukkaan. Se on rantaluonnon perusta ja olemisen pehmeä pohja. Dyynien luona ajatus hiekan loppumisesta tuntuu uskomattomalta.

Hupeneva hiekka
Pitkään on keskusteltu siitä, mitä kaikkea ihminen luontoon päästää. On huolehdittu kemikaaleista, jätteistä, ilmakehään päätyvästä hiilidioksidista, muovista. Nyt puhutaan yhä enemmän myös siitä, mitä kaikkea ihminen luonnosta ottaa. Erilaisten luonnonvarojen kuten öljyn, pohjaveden, biomassojen, malmien ja muiden kaivannaisten ottaminen, jalostaminen ja hyödyntäminen ovat kiihtyneet väestönkasvun, teollistumisen ja kaupungistumisen myötä. Luonnonvarojen käyttö rakentamisen, tuotannon ja liikenteen tarpeisiin on kasvanut 23-kertaiseksi 1900- ja 2010-lukujen välisenä aikana. Samalla ovat lisääntyneet myös tuotantoon sekä infrastruktuurin ylläpitämiseen ja käyttöön liittyvät päästöt ja jätteet. Ihmisten järjestäessä yhteiskuntiaan, tuotantoaan ja kulutustaan uusilla tavoilla Maapallo muuttuu fysikaalisesti ja systeemisesti. Ympäristötutkimuksessa tarkastellaankin tänä päivänä ihmisten systeemejä ja maapallosysteemiä toisiinsa kietoutuneina; puhutaan esimerkiksi sosioekonomisesta aineenvaihdunnasta (socioeconomic metabolism). (Krausmann et al. 2017; Schaffartzik & Wiedenhofer 2018.) Hiekan ja soran otto on kasvanut ylivoimaisesti eniten – enemmän kuin öljyn tai biomassojen. 2010-luvun aikana hiekkaa ja soraa on otettu vuosittain 28,6 gigatonnia. Eri kiviaineksia sisältäviä hiekkalaatuja käytetään muun muassa betonin, asfaltin, lasin ja elektroniikkakomponenttien valmistamiseen. Hiekka on urbaanin rakentamisen ja tietoyhteiskunnan kehittämisen perusraaka-aine ja kaupungistumisen kiihtyessä sen kysyntä kasvaa jatkuvasti. (Torres et al. 2017.) Hiekan materiaalisille mahdollisuuksille perustava kaupungistunut ihmiselämä on liikkeiltään ja viestinnältään yhä rajattomampaa ja tapahtuu betoninkovissa, suuri-ikkunaisissa puitteissa. Estetiikaltaan tällainen elämä on megalomaanista, visuaalisesti läpinäkyvää mutta samalla sokeaa materiaalisille syntyehdoilleen ja tuotantonsa seurauksille. Tuotantoon ja rakentamiseen tarvittavaa hiekkaa hankitaan tyypillisesti ranta-alueilta, jolloin syntyy eroosiota, paikalliset ekosysteemit häiriintyvät, vesiekosysteemien valo-olosuhteet muuttuvat ja siten vesikasvien yhteyttäminen hankaloituu, ja alueiden asukkaat tulevat haavoittuvaisemmiksi tulville ja ilmastonmuutoksen kiihdyttämälle merenpinnan nousulle. On myös näyttöä siitä, että tauteja levittävät hyönteiset menestyvät hiekanottoalueilla ja edesauttavat siten sairauksien leviämistä lähiympäristössä. (Torres et al. 2017.) Hiekanotto ja sillä käytävä kauppa ovat aiheuttaneet avoimia konflikteja valtioiden välille. Tyypillisesti hiekkaa otetaan köyhemmiltä alueilta, esimerkiksi Intiasta, Sri Lankasta tai Vietnamista, ja sen kaivaminen on suhteellisen edullista. Toiminnasta kärsivät lähialueiden ihmiset, jotka ovat usein haavoittuvassa asemassa: he ovat pienituloisia viljelijöitä ja kalastajia tai talouksiaan hoitavia naisia. Hiekanoton negatiiviset ympäristö- ja elinkeinovaikutukset eivät tunnu siellä missä hiekasta käydään kauppaa. Jalostus- ja rakennustoimintaan voi liittyä ihmisoikeuksien polkemista tai kielteisiä ympäristövaikutuksia, mutta nämäkin ovat omia erillisiä ongelmiaan. Kuten monen muunkin ihmisen aiheuttaman ympäristöongelman kohdalla, raaka-aineen ottamisen, tuotannon, jalostamisen ja lopputuotteiden käytön vaikutukset ovat etäällä toisistaan. (Torres et al. 2017)

Tiimalasi
Erityyppisten hiekkalaatujen riittävyydestä tai lisääntyvän hiekanoton ja -käytön ekologisista ja sosioekonomisista vaikutuksista ei ole olemassa riittävästi tutkimustietoa. Kyseessä on erittäin hitaasti syntyvä maalaji, jonka käyttömäärien ja -tarkoitusten tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Hiekkaan liittyy yleisyyden ja runsauden, jopa loputtomuuden mielikuva: sitä on kaikkialla Maapallolla. Hiekka syntyy mekaanisen ja kemiallisen kulutuksen tuloksena, kun esimerkiksi tuulet sekä vesi- ja jäämassat ovat kuljettaneet, lajittaneet, hioneet ja hienontaneet kiveä ja muuta ainesta. Mikroskooppiset kuvat hiekasta paljastavat, kuinka moniaineksisesta maalajista on kyse. Merenrannan hiekassa voi olla lukuisia erilaisia kiviaineksia, korallin, simpukoiden ja eläinten luiden osia, pieneksi jauhautunutta lasia, nykyään yhä enemmän muoviakin. Erilaisten kappaleiden ja aineksien historiat sekoittuvat aikojen kuluessa ja ainesten kuluessa toistensa joukkoon, hiekaksi. Hiekka on monin tavoin kytköksissä aikaan. Kuten hiekkaa myös aikaa tuntuu olevan loputtomiin – ne ovat jotakin yleistä ja yhteistä, tavallista ja ehkä latteaakin. Pysähtyminen ja huomion tarkentaminen jyväsiin tai hetkiin auttaa kuitenkin hahmottamaan ainutkertaisuutta. (Salmela 2017.) On tämä hiekanjyvänen, tämä hetki. Hiekan ja ajan tämäisyyden (thisness) ajatteleminen synnyttää mielleyhtymän tiimalasiin, jossa nähdään ajan vakaa ja pysähtymätön kulku aineellisena liikkeenä ja hupenemisena. Yksitellen jokainen jyvänen solahtaa pohjalle ja pysähtyy ohimenneen merkiksi. Englanninkielinen sanonta sands of time ilmentää samaa poispyyhkiytymisen kokemusta. Kuvataiteessa tiimalasi on yleinen symboli joka muistuttaa: memento mori. Muista kuolevaisuutesi. Luonnonresurssien kiihtyvä kuluttaminen ja siihen monimutkaisesti liittyvät ympäristömuutokset ovat saaneet tutkijat ehdottamaan, että olemme siirtyneet holoseenia seuraavaan uuteen epookkiin, antroposeeniin (the Anthropocene), ihmisen aikaan (Crutzen & Stoermer 2000). Olemme yksilöinä kuolevaisia mutta lajina geologinen voima, jonka Maapallolle jättämät jäljet luetaan vielä kaukana tulevaisuudessa. Luonnon monimuotoisuuden huvetessa ja uusimman sukupuuttoaallon kiihtyessä ihmisen toiminnan tuloksena katsomme ihmisen aikaa ja ajan kulua vääjäämättä etenevänä ei-inhimillisiä olentoja kohtaavana kriisinä. Kuolevaisuuden muistaminen saa ekologisen romahduksen partaalla uusia merkityksiä.

Hienojakoiset, hienovaraiset
Hienojakoisuus on aineksen osien pienuutta. Hienojakoinen solahtaa läpi, täyttää ja leviää helposti, kuin hiekka tiimalasissa. Usein hienojakoinen esiintyy laajoina massoina: lukuisista hyvin pienistä koostuu jotakin suurta, ja samalla hienojakoisen vaikuttavuus kasvaa. Liiallinen määrä haitallisia mikrobeja tai siitepölyä altistaa ja sairastuttaa. Suurissa metsissä puut tuottavat runsaasti aerosoleja, jotka muodostavat ilman muiden ainesten kanssa molekyyliryppäitä ja edelleen pilviä heijastamaan takaisin auringon lämmittävää säteilyä. Lisääntyvä hiilidioksidi ilmakehässä kuumentaa ja sekoittaa koko planeetan ilmaston. Pieneksi jauhautuessaan muoviroskien massat ajautuvat eliöiden sisään. Tarpeeksi suurella määrällä tarpeeksi pientä on valtavia vaikutuksia. Näissä hyvin pienissä ja valtavan suurissa mittakaavoissa raja inhimillisen ja ei-inhimillisen välillä alkaa hälvetä. Voisiko hienojakoisuus olla ajattelun tai kokemuksen lähtökohta? Saisiko se meidät ymmärtämään, että pienimmilläkin on merkitys jos pienimpiä on tarpeeksi? Saisiko hiekka hienojakoisuudessaan meidät ajattelemaan, että maakin hajoaa – että Maakin vertauskuvallisesti hajoaa? Ympäristöfilosofit ovat luonnehtineet aikaamme vanhojen perustojen ja ajattelun ihmiskeskeisen pohjan katoamisena. Elämme historiallista vaihetta, jossa ihmisten on pakko viimein tiedostaa, etteivät he ole kaiken keskipiste, etteivät ei-ihmiset ole suljettavissa ulos merkityksellisen piiristä. (Davis & Turpin 2015.) Ihmisen erityisasemaa ja luonnon herruutta lujittavien ajatusmallien tiimalasista on hiekka valunut läpi. Tämä on eräänlainen maailmanloppu: maailmaa ja ihmisen siinä olemista jäsentävien ajatuksellisten, kokemuksellisten ja moraalisten koordinaattien tuhoutuminen (Morton 2013; Szerszynski 2012). Haitallisin on ollut idea itsestään korjautuvasta, loputtoman runsaasta luonnosta. Tänä päivänä meillä on yhä enemmän tietoa: luonnossa ei ole mistä loputtomiin ottaa, eikä sinne jätetty noin vain häviä. Olisiko ajattelun uusi pohja ja olemisen perusta haavoittuvuuksien ja niukkuuksien tiedostamisessa? Maa ei sittenkään katoaisi, kunhan sitä kuljetaan mahdollisimman erilaisin jaloin tai jaloitta, tarpeeksi hienovaraisin, pehmein jäljin.

Lähteet:
Crutzen, Paul J. & Eugene F. Stoermer 2000. The “Anthropocene”. Global Change News Letter 41, 17–18.
Davis, Heather & Etienne Turpin 2015. Art & Death: Lives Between the Fifth Assessment & the Sixth Extinction. Teoksessa Art in the Anthropocene. Encounters Among Aesthetics, Politics, Environments and Epistemologies. Toim. Heather Davis & Etienne Turpin. London: Open Humanities Press. 3–29.
Krausmann, Fridolin, Dominik Wiedenhofer, Christian Lauk, Willi Haas, Hiroki Tanikawa, Tomer Fishman, Alessio Miatto, Heinz Schandl & Helmut Haberl 2017. Global socioeconomic material stocks rise 23-fold over the 20th century and require half of annual resource use. PNAS 114 (8), 1880–1885.
Morton, Timothy 2013. Hyperobjects. Philosophy and Ecology after the End of the World. Minneapolis & London: University of Minnesota Press.
Salmela, Aki 2017. Hiekkapäiväkirja. Poesiavihkot #9. Helsinki: Poesia.
Schaffartzik, Anke & Dominik Wiedenhofer 2018. Linking society and nature: material flows and the resource nexus. Teoksessa Routledge Handbook of the Resource Nexus. Toim. Raimund Bleischwitz, Holger Hoff, Catalina Spataru, Ester van der Voet & Stacy D. VanDeveer. Oxon & New York: Routledge. 79–92.
Szerszynski, Bronislaw 2012. The end of the end of nature : the Anthropocene and the fate of the human. Oxford Literary Review 34 (2). 165–184.
Torres, Aurora, Jodi Brandt, Kristen Lear & Jianguo Liu 2017. A looming tragedy of the sand commons. Science 357 (6355), 970–971.

Sandstorm – Ympäristötaidenäyttely Yyterissä
ENG

14–21 July 2019
Opening hours: Mon–Sat 11am–5pm & Sun 12–3pm
Exhibition info at the beach, behind Yyteri Hotel

Artists: Akuliina Niemi, Antti Turkko, Erno-Erik Raitanen, Hertta Kiiski, Laura Könönen, Linda Tedsdotter, Sauli Sirviö, Timo Aho

Artworks via Google maps

Sandstorm Exhibition

Traditionally the so-called summer exhibitions have been taken into fields and barns, but why is it so difficult to combine beach life and art?

In July 2019 Porin kulttuurisäätö collective is opening Sandstorm, a site-specific group exhibition. Located on the infamous Yyteri Beach, the exhibition aims both to question the concept of environmental and land art, as well as to create positive ecological impact on the already protected site. Despite all of the well-meaning practices art doesn’t only create aesthetical imprints but it often ends up producing excessive amounts of waste and other surplus material. In Sandstrom the collective continues its work in redefining art and its production, taking urgent ecological and environmental questions to the center of its practice and sustainable thinking into the creative process. While creating and mediating new knowledge art is a way of exploring possibilities for living among the new climate regime and the anxiety it causes. Through the project Porin kulttuurisäätö wants to make the unique Yyteri beach visible and accessible in a new way and suggest an alternative for how we use the fragile nature around us – while enjoying the beach!

Sandstorm is kindly supported by Kone Foundation, Arts Promotion Centre Finland, City of Pori, Svenska Kulturfonden and Iaspis

Sandstorm artists

Akuliina Niemi (b.1987) has MA in fine arts from the Academy of Fine Arts sculpture department and BA in classical music from Sibelius Academy. In Niemi’s work sound, image and text create installations in space. Niemi’s work has been exhibited in Ateneum Art Museum, Helsinki Kunsthall, HIAP Gallery Augusta, Gallery Sinne, Silicon Malley in Swizerland and Gallery Majan in Stockholm. Niemi also works as a freelance musician in different ensembles. In 2018 The Finnish Critics’ Association awarded Honkasalo-Niemi-Virtanen collective with Critics’ Spurs, an annual honorary prize, for collective’s artistic work and the collective was also chosen to the international ISCP programme.

Antti Turkko (b. 1980). In his work Turkko combines painting, sculpture, architectural objects, images and text. Often his works are inspired by a specific place and also his methods vary depending on the purpose and situation. In his work Turkko is generally interested in the spatial conditions and expectations for exhibiting. Turkko received his MA on Arts in 2015 and on Architecture in 2010, both in Aalto University.

Erno-Erik Raitanen (b. 1982). In his work Raitanen aims to create participatory performances and installations where photography and moving images, sounds and objects offer a stage for the spectator to complete the work with their actions. Raitanen did his BA (Hons) on Photography in England in the University for the Creative Arts, part of his as a Fulbright Stipendiat in San Francisco Art Institute and is now finishing his Master’s degree in the Academy of Fine Arts in the department of Time and Space Arts.

Hertta Kiiski (s. 1973) works with photography, moving image, objects, spaces and often animals and her daughters. Her works usually deal with love, empathy and the relationship between human and non-human. During the summer 2019 Kiiski’s works can be seen in Sandstorm exhibition but also in a solo show in The Finnish Museum of Photography and in Rauma Triennale. Kiiski got her MA in the Fine Art Academy in 2015. She is the chair of Artist Association Arte that runs the Titanik gallery in Turku.

Laura Könönen (s. 1980) is a sculptor and a member of the Association of Finnish Sculptors and Art Stonework association. She graduated from the Academy of Fine Arts in 2012. Könönen has had solo shows in Helsinki and been part of numerous exhibitions and realized public works nationally and internationally.

Linda Tedsdotter (b. 1975) is a visual artist based in Gothenburg Sweden. Tedsdotter’s artworks can be site-specific or related in some other way to the situation and the context they form part of. Her interventions in the environment have their origins in the artist’s close relationship to the northern countryside, and they approach to the viewers senses and attention. There is frequently an element of surprise in her work and also an element of deliberate manipulation or illusion that intends to intensify the presence and self-awareness of the viewer. Except for being an artist Tedsdotter also work as a independent curator and has at the moment a position as the International Coordinator at the residence program at Konstepidemin Gothenburg.

Sauli Sirviö (b.1980) is a visual artist who lives and works in Helsinki. His working is based on observing and documenting, focusing especially on situations of interaction and spatial effects. Starting point for the works is often a nonplace, or a situation that can when escalated lead into a surrealistic atmosphere. Sirviö received his MA from the Academy of Fine Arts in 2015 and is one of the founding members of the artist run gallery SIC.

Timo Aho (b.1980) works with sculpture, installation and site-specific art. In his work Aho ponders our relationship to technology centered society and environment, often using the medium of light and aesthetics familiar from popular culture. Aho’s works have been exhibited in Finland and in other European countries i.e. in Scotland, Amsterdam and in Architecture Biennale in Venice in Scotland’s pavillion Happen Stance – 18. Aho has done his BA (Hons) in environmental art Glasgow School of Art in 2016 and is at the moment doing his MA in the Fine Art Academy. Aho lives and works in Helsinki.

Statements

Akuliina Niemi: THEY TRAVEL WHEN WE CAN’T SPEAK
The act of sighing is a way to calm down the situation. It may be a question of hope, idea or longing, letting go of desire or fear. THEY TRAVEL WHEN WE CAN’T SPEAK is an elegy. Song for the one that is missing, the one that has disappeared or the one that is yet to come. Yyteri and its dunes led me to the opposite shore, to the other side of the Baltic sea to Laulasmaa, Estonia. The sand of the beach emits exceptional sounds. It sighs when you walk on it or if you caress the surface. This peculiar sound is dependent on the texture of the sand, the humidity and the shape of a single grain. It intrigued me how the singing sand was being described around the world: resembling the sound of a cello, the tremolo of a drumm, barking of a dog or approaching thunder. I was fixated on the specific frequencies for which the sound seemed to stop, linger and return. It was the sands own voice. Understanding the other can begin by empathic motions by imitating movements, sounds, and gestures. On the dunes the spectator is enveloped by an enormous time scale. The sand is simultaneously bound to the past and to a blink of an eye. It is tied to the stories and images of time. It feels permanent, stagnant, eternal and omnipresent. However, the dunes are alive, they are a complex entity in constant motion. In the face of uncertainty and confusion, I look for alternative ways to approach the environment, by treating it gently, approaching it by listening.

Antti Turkko: Hirundo cinerea, gula abdomineque albis*
The sand martin (Riparia riparia) is a small bird in a swallow family, 12–13 cm long and weighs 12–17 g. It is brown above, white below with a narrow brown band on the breast; the bill is black, the legs brown. The young have rufous tips to the coverts and margins to the secondaries. Its small size and quick jerky flight separate it at once from similar swallows, such as the common house martin (Delichon urbicum), the American cliff swallow (Petrochelidon pyrrhonota) or other species of Riparia. Only the banded martin (R. cincta) of sub-Saharan Africa is similar, but the sand martin only occurs there in (the northern) winter. The sand martin or European sand martin, bank swallow in the Americas, and collared sand martin in the Indian Subcontinent, is a migratory passerine bird in the swallow family. It has a wide range in summer, embracing practically the whole of Europe and the Mediterranean countries, part of northern Asia and also North America. It winters in eastern and southern Africa, South America and the Indian Subcontinent. Sand martin arrives to Finland in May and they are essentially gone from their breeding range by the beginning of September. In the 2000’s sand martin population in Finland has declined and the species is considered extremely threatened. The main reason for the decline of the species as also of other birds is decreasing amount of insects. The sand martin’s twittering song is continuous when the birds are on the wing and becomes a conversational undertone after they have settled in the roost. The harsh alarm is heard when a passing falcon, crow or other suspected predator requires combined action to drive it away.The sand martin is sociable in its nesting habits; from a dozen to many hundred pairs will nest close together, according to available space. The nests are at the end of tunnels of from a few inches to three or four feet in length, bored in sand or gravel. The actual nest is a litter of straw and feathers in a chamber at the end of the burrow; it soon becomes a hotbed of parasites. Four or six white eggs are laid into nest and brooding by both parents takes approximately 15 days. The chicks will stay in the nest 18-23 days.

Erno-Erik Raitanen: Sadstorm
While the fire crackles, one cannot help but keep feeding the flames with more and more wood. Higher the flames climb more impressive it feels. Who wouldn’t be mesmerized by the dancing sparkles on a night sky? As the fire grows stronger more fuel it craves to devour. Firewood is running low, but it is already too late to slow down. After the glowing flames, that long awaited summer night feels lukewarm at best. By burning only few sticks at a time, there could have been enough heat for the whole night. Even the mosquitos would have stayed away longer. There is something mystical about the energy concentrated by time. It is a hidden power that one cannot fully comprehend nor control. The rush of its released is intoxicating. The flow of energy lights a craving that grows together with the flames. To be satisfied it demands ever more fuel and the flames keep spreading quicker, brighter and higher. Sugar, coco, coffee, tea, nicotine and opium are stimulants that lit the spark for the capitalism. The energizing properties of these substances offered novel ways for self-soothing. Satisfying the cravings for these substances created vast fortunes that changed the world. Exponentially accelerating progress kept yearning evermore energy concentrated by the aeons. More and more squeezed from people in the name of efficiency. Surplus value became the metrics for the value of life. Burned out people in a burning world. Abundance of cheaper and more efficient stimulants to dull the ever growing burning. In his manifest In Praise of Boredom artist Mladen Stilinović states that art no longer exists in the Western World. According to him, artist are no longer artists but producers who waste their time on promotion, galleries, museums, competing and objects. The solution to this laziness that one needs to practice actively to be able to comprehend it. When praising laziness one should also embrace wasting. At the time when energy efficiency can be used as a punch line of an oil refinery, perhaps the only possible form of resistance is wasting – wasting our time and energy. All time wasted on doing nothing means less efficiency. All wasted energy means less value adding. Energy consumed somewhere else is no longer useful as fuel for flames that have got out of hand. Let us spare the natural resources and spend on art, to each other, on the nature, happiness and laughter. To conclude, to keep lazy and to quote Stilinović: there is no art without laziness.

Hertta Kiiski: Pai’s funeral
Pai’s story began in Taiwan and then continued in an aquarium of a medical center and a museum in Turku. The fish called Pai was shy but curious. As fish in general, also Pai was social. A parrot-cichlid hybrid, Pai was a human produced being. These cute looking artificial fish have many anatomical abnormalities. Pai was originally bright orange, but during the previous winter it started to become pale. Last summer I built a new bright environment for Pai into the museum’s aquarium. Pai perked up and got back some of its colour. However, in November Pai passed away. On an unusually warm Sunday in May we performed a loving funeral ritual for Pai on the Yyteri beach. The palmful of ash that was left of Pai is now spreading as fine particles across the Bothnian Sea, and perhaps even further. From the waves and sand empathy emerges alongside the dystopias. My work is based on the notion that empathy can be a way to make the imaginary border between humans and nature to dissolve. It can stop the culture of repression and instrumentalization and act as a bridge towards a more compassionate and fair coexistence.

Laura Könönen: Visitor
Life is a tragedy, haunted by the conflict of inner self and external manifestation, insecurity and finity of time. I vision my work in an apocalyptic scenery, post-human time. The untouched Yyteri dunes structured by nature combined to a buzzing beach life creates an extraordinary background for an artwork, standing in the middle, like an enigma fallen from the skies. My works gaze inwards to the uncanniness of existence and the feeling of outsideness in relation to the world. For animals only the present tense exists while human beings have their perception both from the past and future imprisoning them. Even a hundred years of time can be considered to be a short period, just vanishing into the thin air, when compared to the change occurring over thousands or millions of years. Only a thin line of plastic among sediments in a rock will remind of our existence after billions of years. Does only the temporality of our being make our lives meaningful or would we make more sustainable decisions if we would live thousands of years, witnessing the consequences? I aim to live and work so that I can sleep in peace. A stone holds time and does not create much waste. I have processed old gravestones that are not anymore in use, and at the moment I mostly utilise the excess of the stone industry. The material is local and I get to choose the best pieces straight from the quarry. The bedrock in Finland is the oldest in Europe and it would simply be insane to order the stone for example from China. Even if my works are lasting and I hope them to live for thousands of years, nothing holds without care. Abandoned they too will be ruined leaving behind an empty tolling shell.

Linda Tedsdotter: Apocalypse Insurance- Raft
I have always considered art to be a free zone – a romantic notion that we who work among art do it because it is our vocation, not because of money or because of wanting to be part of society. An idea of art as something bigger than anything else, something that does not need to follow structures or institutional rules. I have to confess that there was a time when I imagined that art is virtuous (even if sometimes dark, depressing or gloomy) and that one way or another it exists to do good. The other day I started to think that maybe art is the source of all things bad. That it was exactly art, which thousands of years ago furthered greed and selfishness, leading into capitalism and then finally created the foundation for the environmental problems we face today. In 2006 I quit shopping. I decided not to buy anything I didn’t need. I mean, if I have winter boots I will not buy a new pair before the old ones are completely worn out and cannot be used anymore. This rule I have set to myself only applies to me as a private person. As an artist I have continued to buy materials and other things I’ve needed for my work. For me it is clear (I can say) I have needed these – how else I could have made the art I was ”forced to create”? But when it comes to climate I find it hard to convince myself that it is necessary. I mean, is art really a necessity for survival? Food, water and health are necessities, and even though health is a matter of definition that one can endlessly discuss of. I have decided to fly only for work, which is absurd as only once in my life I have flied to a holiday. On the contrary just this year I have flied to Dakar, Rotterdam, Cairo, Turku, New York, and twice to Bucharest, and Minsk in my work. I do not want to be a burden to our planet but cannot help it. Only my plain existence makes me …. part of causing the unavoidable apocalypse. Many researchers say it’s already too late and it can not be stopped what we have already started and that for example the rate of the melting of glaciers are too fast by now. I imagine different doomsday scenarios and how to live through them, what I need and how I will feel about being the one that survived. In my artistic oeuvre I in a humorous way create a series of works where I play with the idea of being an artist-prepper who by collecting working materials prepares for the future catastrophes. I act as most of us and think about myself, my family, my loved ones and my friends: those who are mine to care for. Imagine if I and all the others in this planet could think about the entirety. Think collectively and give up privileges that at least most of us at this point at least anticipate that we have to give up but instead close our eyes and keep living more or less like we always have, pretending this does not concern us. Unfortunately I do not believe that we suddenly voluntarily start reducing the standard of our living and give up comforts and amenities and most of all, we do not start to think globally and collectively. So while I wait for the hope to wake in me, I keep on preparing as good as I can. In Yyteri I, together with those who want to join, will build a raft that will give us a few more moments to live in a world we, together, have ruined. The world that I just while writing this text am involved in destroying.

Sauli Sirviö: Imported by de_nil
Square shaped hall torn open. Sand beneath my feet. Standing inside post-industrial stomach. Dust covered fragments fallen from the cracked ceiling. They rest as feathers buried in the beach sand. Concrete elements laying on their backs. Chests toward the open sky. Slots, curved shapes and straightness. Thousands of kilograms of weight awaiting for lifting and embracing. The sun burns their surface. In the walls the fragile wires descend to the floor until they are absorbed inside the polyurethane foam. I put my hand on the sticky substance. A sun-shining yellow cerebral cortex with lost information inside. I walk out from the post-industrial stomach with a plastic object in my hand, which I think suits to Sandstorm exhibition. Sand, concrete, Brutalism… I’m lost. The starting points for my artistic work are in conflict with the nature of Yyteri. Imported by de_nil is the result of a situation where the resources of the artist studio have almost collapsed. I have tried to use the material resources from my shelves as long as possible. Im distressed about the fact that I have to buy new materials for producing an artwork. I collect, photograph and archive waste. By combining these elements I get new shapes. In Sandstrom exhibition I brought up artworks, which are composed of the surplus. Over the years I have dreamed of immaterial archive, which would only have images of my artworks. Some kind of platform where I could work without heavy facilities. For a moment I was happy on Instagram until I became aware of the destructive power of visual representation. All this needs fiber-optics, data centres, computing power, satellites, energy, water… I admire how the wind blows Yyteri’s sand into my artworks. Gradually they disappear, leaving indications of their potential existence. In the midst of all this, for some reason, I start to think of Nile and its importance. How water and other nature together gave birth to the vital black sludge on the Nile beaches. Floods and sludge together enabled a culture of cultivation. As a result, education and numerous empires were born. Black sludge, water, sand, imperium, information, fibre-optics, satellites, data centres, energy, art… I dig up my phone from my pocket, because I want to exist.

Timo Aho: Castles Made of Sand / Ode to Temporality
We breath, but rarely consciously. Years go by faster and faster, each full cycle closer to the unknown. Time slips through our fingers, vanishes to remoteness and only visits us as flashes in our memories. Rush prevents us from noticing the change we are constantly living. Clouds stay still and we still do not seem to notice how the wind changes the dunes, all the time shaping them. We are engaged to the moment, living in the past and afraid of the future. How could we understand the transformation we are not living ourselves? Site-specific installation consists of pillars made of sand. It represents time and temporality of things – the change we cannot see or observe happening in the world. When time passes the piece disappears back into the dunes, to the sand, that it was built from.

+++ Group of pupils (Katariina Aaltonen, Juliana Bragge, Peppi Kokkonen, Roosa Kuusisto) graduated from Meri-Pori comprehensive school in coastal Pori have photographed Yyteri that is familiar to them since their childhood. The pictures are based on their memories, experiences and personal observations. The process has been guided by Hertta Kiiski and Eija Hannus.

Porin kulttuurisäätö
Sandstorm exhibition by Porin kulttuurisäätö organised on the Yyteri beach considers the fragility of environment and concepts of environmental art and land art. The site specific exhibition focuses on dunes and nature reservation in Yyteri area, protection of the coastal environment, climate crisis and sustainable practices as a starting point in artistic practice. The knowledge of the beach life and Yyteri surroundings, already existing resources and collaborative models have been used during the process of planning the show, realising the artworks and exhibiting them. Art has the capacity of rising awareness when it comes to the emerging issues and phenomena, but it also needs to change itself and find better ways to meet new challenges. The starting point for each project by Porin kulttuurisäätö has been a research questions and how to approach them through artistic means. In the first exhibition in 2013 the focus was on arts funding and in the conventions of exhibiting art whereas the second project – the first Pori Biennale – was looking into urban space with its utopian and dystopian elements. The aim was that the city of Pori could be seen under a different light and to guide people to places they wouldn’t usually go and for the public to observe, not only the artworks, but also the relationship between art and its surroundings. Following projects have explored for example the possibilities of immaterial art, the traditions of Finnish summer exhibitions, and hopes and wishes of the so-called general public in relation to contemporary art. The aim of Sandstrom exhibition is again to mobilise people: to observe and perceive the environment. To walk, to search, to find. Physical existence in space and experiencing places bodily create memory traces. It influences how we feel and receive our surroundings. An exhibition that is not automatically present itself as an exhibition forces its audience for active participation and to contemplate one’s personal relationship to the environment around us. Yyteri is an unique, but ultimately quite compact area with very distinctive nature. As for now it is more and more becoming a subject of tourism and business purposes. When the strikingly beautiful scenery with dunes and the fragile nature only serve as a backdrop for Yyteri as a marketing brand – Yyteri signs on the beach made visible for the social media and selfies – it only alienates the public from the sense of the environment. Simultaneously, as a special environment, it is a good example of how different forces shape our ecological relationship, not only in Yyteri but everywhere. Through the experimental elements, Sandstorm exhibition aims to have an impact to the way we see ourselves as a part of our environment and furthermore how we sense our belonging to it, and how this relationship becomes meaningful. The environment is not something different from us, but something we are together with. Collectivity is in the core of Porin kulttuurisäätö’s practice. Art never happens in a vacuum and thinking never happens isolated. Through the process we share thoughts and ideas, not only about the current project but about the world, art and life. In the exhibition this process of thinking together is given a form, which then makes it possible to mediate the process with a larger group of people. These artworks now exhibited have been created in a process that began in 2018. It has included researching and exploring the area, as well as discussions of the projects and impacts art should have in wider context. The framework for the exhibition was site-specificness and connection with the area, to minimize the ecological burden and create positive impact on the environment. Meanwhile the artists were asked to contemplate what environmental art as a concept and practice could mean today. Sandstorm has been planned together with the Environment and Permit Services Division of the city of Pori so that organizing the exhibition, protecting the nature and developing the area all support each other. The collaboration also include Meri-Pori comprehensive school, Visit Pori, Yyteri Hotel and Bikini Bar. Art has the potential to create knowledge and mediate it. It can take a stand and change how we understand and view our world. It can though not only be about enlightenment, but it must also shake, stirr and affect. It is about enchantment and delightment. Amongst climate anxiety art can consider and create new ways of living as it can never be the same again and we cannot keep living like we have until now. But art itself needs to change too. It is hard to recognize one’s own blind spots and even harder to change one’s own practice and perceive its different dimensions. Progress is slow, but by increasing awareness, transparency and discourse about art’s ethical and ecological dimensions, each and everyone can actuate the change. Porin kulttuurisäätö wants to thank artists for the process and all of the discussions we have had throughout it, Eija Hannus from Meri-Pori school for the support, Seppo Salonen and Kimmo Nuotio from the city of Pori for their commitments, expertise and kindness, and Eetu Henttonen for the visualisation of the exhibition.

Karoliina Lummaa
Does the ground disappear under us?
The fine sand soaked by the waves is a sturdy surface for the web-footed to walk on. Small birds are flying amongst the algae washed down to the beach and every now and then they land on the sand. Further away from the shore, dry sand supports the paws of the tetrapods whereas toes sink deeper. When walking on the sand it seems endless. It settles into uneven pathways, wind can build it as dunes, and over the time it becomes a bank. Sand always stucks in toes and towels. It’s the basis of the beach nature and the soft foundation of being. By the dunes the idea of diminishing sand feels unbelievable.

Dwindled sand
Human impact on the environment has been an ongoing conversation. We worry about chemicals, waste, carbon dioxide in the air, plastic. Increasingly we also talk what humans can take away from the nature. Processing and utilising of the natural resources such as oil, groundwater, biomass, ore and other excavations have increased while population, industrialism and urbanisation keep growing. Between 1900s and 2010s the use of natural resources for building, production and needs of transportation has grown 23 times bigger. Simultaneously the emission and waste from production as well as using and maintaining the infrastructure have increased. While humans re-organise their societies, production and consumption, the Earth is changing both physically and systematically. Sustainability and environmental studies nowadays examine the systems created by humans and the system of Earth, both twined together; this is for example referred as socioeconomic metabolism. (Krausmann et al. 2017; Schaffartzik & Wiedenhofer 2018.) Extraction of sand and gravel has increased the most – by far more than oil or different biomasses. During the 2010’s sand and gravel has been extracted 28,6 gigatons yearly. Sand varietes consisting of different types of aggregates are used for example for producing concrete, asphalt, glass and electronic components. Sand is a basic material of urban construction and development of information society, and as the speed of urbanization increases the demand for it grows constantly. (Torres et al. 2017.) Urbanized human life that is based on the material potentialities of sand is more and more unlimited in its movement and ways of communication and it takes place in concrete hard settings with wide glass windows. Aesthetically this kind of life is megalomaniac, visually transparent yet at the same time blind to its own material preconditions of existence. Sand needed for production and construction is typically extracted from coastal areas, which creates erosion, causes distraction to local ecosystems, changes light conditions of water ecosystems that complicates the photosynthesis of water plants. It also makes the inhabitants living on those areas more vulnerable to flooding and rise of sea level caused by the climate change. There is also evidence that insects that spread diseases thrive on areas of sand extraction thus advancing spreading of diseases in environment nearby. (Torres et al. 2017.) Extraction of sand and sand trade have caused open conflicts between states. Typically sand is extracted from poorer areas, for example India, Sri Lanka or Vietnam, and sand excavation is relatively cheap. Those who suffer from this activity are the local people who are often already in precarious position: farmers with low income, fishermen, or women responsible for their household. The negative effects of sand extraction are not visible where the trade with sand takes place. Oppressing human rights sometimes related to refinement and construction processes are also separate problems. As it is often the case with many other environmental problems caused by human activity, the extraction of raw material, production, refinement and use of the end products are distant to each other.

Hourglass
There’s not enough research of the sustainability for different sand grains or what are the ecological and socio-economic impacts of the increasing need to utilise and consume sand. Sand is a very slowly forming type of soil and it’s extremely difficult to predict its quantity, or the purpose of use for the future. We associate sand to luxury and abundance, even to infinity as it can be found everywhere. Sand is produced through mechanical and chemical erosion, when for example wind, water and ice masses have transported, sorted, refined and grinded stones and other materials. Microscopical images of sand reveal how multi-ingredient the soil type is. The sand from the ocean might have multiple aggregates, parts of corals, shells and animal bones, finely grinded glass, nowadays more and more plastic. Throughout the time the histories of different particles and materials are mixed together as sand. In many ways sand is related to time. Like sand, also time seems endless – they are something common and shared, ordinary and perhaps even commonplace. Staying still and paying attention to grains or moments helps especially to perceive the uniqueness. (Salmela 2017.) There is this grain of sand, this moment. Thinking of thisness of sand and time creates associations to hourglass, where one can see the stability and continuity of time as a material movement and diminishment. One by one every grain falls to the bottom signifying what is passed. The phrase sands of time embodies the same experience of erasement. In arts the hourglass is a common symbol reminding: memento mori. Remember your mortality. The ever increasing use of natural resources and the complex changes in the environment related to this has induced scientists to suggest that we have moved from Holoscene to the next new epoch, the Anthropocene, the human era (Crutzen & Stoermer 2000). As individuals we are mortal, but as a species we are a geological power, whose imprints on the Earth will be seen in the far future. In the advent of decreasing of nature’s diversity and by the acceleration of the latest wave of extinction we consider the human era and the passing of time to be a advancing crisis that non-human creatures will be facing. Remembering our mortality gets new meanings on the verge of collapsing ecology.

The fine and subtle ones
Fineness is the smallness of assembles of matter. Fineness slips through, fills and spreads easily as the sand in an hourglass. Often fineness appears as wide masses: numerous very small form something big and simultaneously the potential influence of fineness grows. Excessive amount of harmful microbes or pollen predisposes and makes one sick. In big forests trees produce plentifully aerosols that with other particles in the air create molecular clusters and further clouds to reflect back the warming rays of the sun. Increased carbon dioxide in the atmosphere warms up the planet and messes the whole climate system. When plastic is ground small enough it gets inside animals. Big enough amount have massive affects. In these very small and enormously big scales the border between human and non-human starts to fade. Could fineness be a starting point for thinking and experiencing? Could it lead us to think that even the smallest are relevant if there is enough of them? Could sand in its fineness get us considering that the Earth is also falling apart – the the Earth is metaphorically falling apart? Environmental philosophers have described our time as disappearance of former basis and the vanishing of human-centered grounds. We are living a historical time, where humankind must finally recognize that we are not the center of everything, that the non-human is not to be isolated from the sphere of meaningfulness. (Davis & Turpin 2015.) The sand has run through the hourglass strengthening the special status and domination of humankind. This is a kind of a apocalypse: destruction of the conceptual, experiential and moral coordinates structuring the world and our being in it. (Morton 2013; Szerszynski 2012). The most harmful has been the idea of a self-healing, endlessly plentiful nature. Today we have more knowledge: there isn’t endlessly where to take from and things left behind do not just disappear. Could a new basis of thought and ground of being be found in acknowledging vulnerability and scarcity? The earth would not vanish after all, if it just would be walked on with as many different feet or without feet as possible, with as subtle and soft traces as possible.

Translated by Porin kulttuurisäätö

References:
Crutzen, Paul J. & Eugene F. Stoermer 2000. The “Anthropocene”. Global Change News Letter 41, 17–18.
Davis, Heather & Etienne Turpin 2015. Art & Death: Lives Between the Fifth Assessment & the Sixth Extinction. In Art in the Anthropocene. Encounters Among Aesthetics, Politics, Environments and Epistemologies. Eds. Heather Davis & Etienne Turpin. London: Open Humanities Press. 3–29.
Krausmann, Fridolin, Dominik Wiedenhofer, Christian Lauk, Willi Haas, Hiroki Tanikawa, Tomer Fishman, Alessio Miatto, Heinz Schandl & Helmut Haberl 2017. Global socioeconomic material stocks rise 23-fold over the 20th century and require half of annual resource use. PNAS 114 (8), 1880–1885.
Morton, Timothy 2013. Hyperobjects. Philosophy and Ecology after the End of the World. Minneapolis & London: University of Minnesota Press.
Salmela, Aki 2017. Hiekkapäiväkirja. Poesiavihkot #9. Helsinki: Poesia.
Schaffartzik, Anke & Dominik Wiedenhofer 2018. Linking society and nature: material flows and the resource nexus. In Routledge Handbook of the Resource Nexus. Eds. Raimund Bleischwitz, Holger Hoff, Catalina Spataru, Ester van der Voet & Stacy D. VanDeveer. Oxon & New York: Routledge. 79–92.
Szerszynski, Bronislaw 2012. The end of the end of nature : the Anthropocene and the fate of the human. Oxford Literary Review 34 (2), 165–184.
Torres, Aurora, Jodi Brandt, Kristen Lear & Jianguo Liu 2017. A looming tragedy of the sand commons. Science 357 (6355), 970–971.