Matkustimme opintojen aluksi saareen leirikouluun. Olimme ehtineet juuri ja juuri asettua vanhaan ympäristöntutkimuskeskukseen, kun meidät tyrkättiin töihin. Ensimmäiseksi tehtäväksi saimme työstää paikkaan, tilaan tai tilanteeseen kiinnittyvän teoksen.

En osannut valita, mitä kohtaa saaresta haluaisin tarkastella. Haahuilin merenrantaa pitkin tolkuttomiin kunnes lopulta väsähdin kivikasan päälle. Kaivoin repustani paperin ja kynän ja aloin piirtää merimaisemaa. Merimaisemaa! Vihasin jokaista sohimaani viivaa yhtä paljon kuin sitä, miten äiti aina ehdotti piirtämään reikäleivän, kun lapsena kaipasin tekemistä.

Niillä main, kun oli aika palata takaisin tukikohtaan, voimakas tuulenpuuska pyyhkäisi piirrokseni veteen. Vaivalloisesti naarasin kahdella kaislalla paperin takaisin rantaan, mutta olin piirtänyt kuvan vesiliukoisella tussilla. Piirros oli hävinnyt.

♦

Hölynpöly on psykiatri Donald W. Winnicottin mukaan kontrolloimatonta sotkua. Winnicott näki uransa aikana kasapäin leikkiviä lapsipotilaita ja sohvalla makaavia aikuispotilaita, jotka kammoksuivat hölynpölyä. Heitä vaivasi pyrkimys järjestykseen. Hölynpölyn organisoinnin Winnicott tulkitsee defenssiksi, joka syntyy turvattomuuden kokemuksesta. Päämäärättömästä, vapaasta assosiaatiosta taas voi päätellä päinvastaista: turvallisissa puitteissa arvaamattomuus ei ole uhka.

Winnicott ajattelee, että tie kontrolloivasta puolustuksesta luovaan harhailuun aukeaa, kun terapeutti hyväksyy potilaan sattumanvaraisen sotkun sellaisenaan kerta toisensa jälkeen. Terapeutin myötämielisessä huomassa potilaan rentous ja luottamus kasvavat. Sen jälkeen hölynpöly ei pelota, ja kaikesta voi tulla luovaa.

Kuten terapeutin tehtävä on tarjota turvapehmuste neuroottiselle asiakkaalle, samoin taideopettajan kuuluu kannatella opiskelijaa uhkien läpi. Sarjakuvaopettaja Matti Hagelberg kirjoittaa:

Koulua ei olisi ilman oppilaita. Kaiken tulee alkaa ja päättyä heihin. Opettajan tehtävä on poistaa itsensä yhtälöstä, mutta ennen sitä saada oppilas uskomaan että hän on turvassa, eikä mitään pahaa voi ikinä tapahtua.

Hölynpöly sekä taide kasvavat molemmat suojaisissa olosuhteissa.

♦

Istuimme ringissä Repolinnaksi nimetyn rakennuksen salissa. Jokainen sai kertoa tekemästään saariaiheisesta teoksesta vuorollaan. Ensimmäiseksi esitelmöivät he, jotka läpi opintojen ottaisivat puheenvuoron ennen muita. Minulla ei ollut kiire puhua. Uusien opiskelukavereiden ja opettajien ei mielestäni olisi tarvinnut tietää, mitä olin saanut aikaan, mutten onnistunut livistämään. Jouduin kaivamaan esiin jo melkein kuivuneen paperitollon ja kertomaan luokalle, mitä oli tapahtunut: piirsin, ja paperi lensi mereen.

Jostain syystä työstäni haluttiin keskustella. Veteen livenneen paperin suhde mereen oli kuulemma kiinnostava. Teoksessa näkyi kerrostumia saariolosuhteista. Erityistä huomiota herätti, kuinka paperiin oli tallentunut jotain elävää.

♦

Gert Biestan mielestä taidekasvatus on kasvatuksen aloista tärkein. Biestalle kasvatus on ohjaamista kohti kestävämpää dialogia, ja taidetta parempia puitteita vuoropuhelulle on vaikea keksiä. Dialogi tapahtuu jossain siellä, missä subjekti hylkää oman napansa ja asettaa maailman keskiöön. Maailmakeskeinen subjekti ei nosta itseään ja tarpeitaan muiden yläpuolelle eikä pakene toimijuuttaan silloin, kun tekisi mieli luovuttaa. Kasvattajan haaste on viittoa omnipotentit ja impotentit yhteistyöhön ympäristön kanssa.

Vuoropuhelussa löllytään välitilassa, jonka ristiriitaisuutta on vaikea sietää: on siirryttävä sivuun, mutta säilytettävä toimijuus. Taidetta tehdessä keskus voi kuitenkin kohdentua itsestä ulospäin vaivattomastikin. Kun työskentelee saven, akvarellivärien, puun tai filmikelan kanssa, on kuunneltava materiaalia yhtä paljon kuin on muotoiltava sanottavaa. Parhaimmillaan taide ei jätä maailmakeskeistä subjektia miinukselle; egosta irrottamisesta saattaa saada nautintoa.

Taide tarjoaa miellyttävän vastuksen harjoitella itsekeskeisyydestä luopumista. Siksi Biesta ajattelee, että juuri taidekasvatus tekee välitilaisesta vuoropuhelusta kotoisan paikan eikä pelkkää koetusta. Mutta harvaa meistä välitila itsestään houkuttelee; tarvitaan joku, joka ohjaa kohti dialogia. Biestalle tämä joku on opettaja. Jos opiskelija pirstoo ympäristöään tai pelkää itse pirstoutuvansa, ja jomminkumminhan usein uutta opetellessa käy, on opettajan tehtävä keskittää tarkastelu takaisin maailmaan.

♦

Leirikoulussa opettajat ohjasivat kiinnittämään huomiota elämän ja taiteen leikkauskohtiin. Pyristelin vastaan silloin ja vielä pitkän aikaa eteenpäin. Meressä vettynyt paperipallo oli silmissäni epäonnistuminen eikä se lätinällä muuksi muuttunut. Hölynpöly oli mielestäni vastenmielistä.

Saaresta kotiuduttuani jatkoin taideopintoja vähäpätöisyyden tunteen väsyttämänä. Puskin silti eteenpäin, väkisin. Kaikenlaiset kökerrykseni otettiin joka tapauksessa vastaan varauksetta. Kun raahasin lähikaupasta kaljakorin kouluun ja nimesin sen tupakkatauoksi, opettaja istui korin päälle polttamaan savuketta. Kun karkasin maalaustunnilla Hesburgeriin, sitä ei katsottu pahalla, ja sain rauhassa piirrellä ketsupilla. Ja lopulta kävi niin, etten enää pelännytkään epävarmuutta. Salakavalasti minut saatiin sisäistämään, ettei ole mitään, mikä voisi mennä pieleen.

Tuuli merenrannalla oli leirikoulussa viholliseni, jolle hävisin, mutta vähitellen lopetin taistelemisen. Lähdin kulkemaan suuntaan, jonne opettajat opastivat: aloin tehdä teoksia, jotka elivät.

♦

Jaana Seppänen kuvaa autofiktiota kirjoittamalla friktiosta. Kun elämä hankaa fiktioon, syntyy kitkaa. Siinä missä pelkän fiktion kirjoittaja keksii kaikkivoipaisesti päästään tarinan, autofiktion kirjoittaja hankautuu maailmaa vasten ja jättää tekstiin jälkiä liikkeestä. Hengityksestä, häpeästä, kiukusta ja kivusta on turha pyristellä eroon. Ne tekevät teoksen.

Olemme tottuneet kuulemaan, että aluksi kaikkivaltias loi taivaan ja maan. Oli vain väreilevä henki, joka ykskaks päätti keksiä valon, taivaan, maan ja meret. Luoja on tyhjiössä irrallaan liitelevä itseriittoinen alkuvoima, joka kirjoittaa käsikirjoituksen kuten haluaa. Silti luoda voi toisinkin. Gert Biesta palaa kristillisyyden alkujuurille, jossa raamatunkäännökset eivät ole saaneet tartuntoja kreikkalaisesta filosofiasta ja Aristoteleen liikkumattoman liikuttajan ajatuksesta. Vanhassa heprealaisessa käännöksessä esitetään maailman synnystä versio, jossa aluksi oli maa, joskin muodottomana, ja sitten alkoi luominen. Maailma oli siis jo aluillaan muutenkin. Jumala lisäsi teokseen vain vähän liikettä.

Jos luomista ajattelee jonkun jo olemassa olevan hengittämisenä eloon, tullaan lähelle Eve Sedgwickin tulkintaa buddhalaisesta pedagogiasta. Buddhalaisessa pedagogiassa oppiminen kun tarkoittaa sellaisen asian ymmärtämistä, jonka jo valmiiksi tietää. Sedgwickille oppiminen on parhaimmillaan kuin kuolemista: yksikön ensimmäinen persoona takertuisi mielellään milloin mihinkin – askelmittariin, unisovellukseen, vessapaperiin – mutta ymmärrys on ennemminkin omien rajojen pehmentymistä ja huokoisuuden hyväksymistä. Hiipumispisteessä voi löytää äänettömän yhteyden hellentymällä tekemään mahdollisimman vähän.

♦

Opettaja, joka leirikoulussa näki uitetussa paperinpalassa elämää, hoki minulle läpi opintojen: ”ala vaan tehdä”. Toinen opettaja sanoi aina, että ”sun pitää vaan piirtää”. Luulisin ymmärtäväni nyt, että opettajat tarkoittivat ratkaisujen löytyvän sotkusta. Kun sotkeentuu, ei tarvitse kehitellä alkuja ja loppuja. On vain möyhennyttävä sekaan.

♦

Kirjallisuus

Biesta Gert (2013): The Beautiful Risk of Education. Boulder: Paradigm Publishers.

Biesta Gert (2017): Letting Art Teach. Art Education ’after’ Joseph Beuys. Arnhem: ArtEZ Press.

Hagelberg Matti (2019): Pääkirjoitus. Kuti 52, 6.

Sedgwick Eve Kosofsky (2003): Touching Feeling. Affect, Pedagogy, Performativity. Durham: Duke University Press.

Seppänen Jaana (2019): Outokuoriaiset. Helsinki: WSOY.

Winnicott D. W. (2002): Playing and Reality. Lontoo: Brunner-Routledge.