Not
to
Sing
Like
a
City
Bird
Sings

61°36'34.0"N 21°26'15.3"E

Rippi (A letter to *****)

Saara Hannus

Description of work

When I think of a certain time or place, I can never do it without thinking of the people that I loved; they connect me there. Who did I love in 2001? Yes, I want to tell you everything. All of this belongs to you. I’m not entirely sure why I wrote this letter… I guess I wanted to make a confession, and also to know if you felt the way I felt. It still matters to me. They asked me to say something about the content of this letter, so I said something. You have to believe me, this is still for you and only you.

Bio

Saara Hannus is a Helsinki-based artist and curator working in the intersections of sexual/romantic relationships and art making. Their practice is autobiographic, and they’re always searching for love. They work with different forms of writing: mundane, unpretentious, blunt - always looking for sincerity. Hannus’ curatorial projects include ”I want you” (2015) and an on-going project ”Fantasy 1 & 2”. The core questions of Fantasy 1 & 2 evolve around where lie the limits of monogamy, which structures in society and culture are maintained to support it, and can different genders and sexualities, desires and lust exist in monogamy or is it always a white, colonial cis-heterosexual structure? And if not, what are the ways of organizing love and sex and affection and commitment, that feel better and more sustainable?

                                    23.4.2020

Moi *****!

En tiedä muistatko mua. Olin sun isonen rippileirillä Junnilassa vuonna 2001. Mä olin silloin 17 ja sä 14 tai 15. Kirjoitan sulle, koska haluan tunnustaa jotain.

En itsekään muista paljoa siitä ajasta. Kaikki minkä ajattelen olevan todellista 17-vuotiaassa minässä on aika fiktiivinen rekonstruktio, eikä mulla ole selkeää kuvaa siitä mitä ajattelin silloin. Muistan vain kiinnijäämisen pelon ja pienen pakokauhun jyskyttämässä takaraivossa. Siellä tikitti lähtölaskenta hetkeen, jolloin voin muuttaa pois pikkukaupungista. Ja sitten mä muistan sut.

Olit söpöin, älykkäin ja hassuin leiriläinen ja mä olin suhun täysillä ihastunut vanhempi leirinohjaaja. Ihastus tuntui kielletyltä ja jännittävältä, vaikka oli kai aika yleistä, että isoset ja leiriläiset seurusteli keskenään. Yritin olla kunnon seurakuntanuori. Koin ettei muu kuin heteroseksuaalinen halu ollut hyväksyttävää; se ei ollut edes tunnistettavaa paitsi poikkeavuutena. Koko asia tuntui isolta salaisuudelta, enkä halunnut että mulle ikinä huudeltaisi “lesbo!” tai mitään. Ja tiesin, mitä sen eteen piti tehdä. Oli vain yksi kulttuuri ja olemisen tapa, ja me kaikki osattiin se.

Kerroinko leirillä, että käytiin vuonna 1992 ekan luokan kanssa luokkaretkellä Junnilassa ja mun opettaja Pirkko sanoi: “Voitte sitten heitellä voileipiä veteen”?
Varmasti oon kertonut tämän. Pirkko sanoi myös, että “jos joku mies tulee ahdistelemaan niin peukalot silmiin”.
Jäin miettimään voileipien heittelyä, koska olin tarkkaavainen lapsi ja panin merkille virheet. Opettaja sekoitti voileivän konseptin ja leipien heittelyn veteen, ja tunsin älyllistä ylemmyyttä. Myöhemmin opin, että kielitieteessä ilmiötä nimitetään kontaminaatioksi.

Junnilan rantakalliot ja niillä lepäävät pikkuiset leipäkivet. 8-vuotiaan minän älyllinen ylemmyydentunne paikantuu kuvana sinne. Ja sit myöhemmin, melkein kymmenen vuotta sen jälkeen, siihen kuvaan liittyy ihastuksia, pelkoja, itsetietoisuutta. En osaa ajatella 20 tai 30 vuotta vanhoja tapahtumia, ellen ajattele ihastumista ja ihastuksia.
Mulla oli aina sellainen, joka leirillä tai luokalla oli joku.

Muistan et kesällä 2001 olin yksin kotona viikon, ja yhtenä päivänä istuin sun kanssa meidän keittiössä syömässä Grandiosaa. Oliko se ennen vai jälkeen leirin? Muistan miten halusin sua siinä hetkessä. Mietin, muistatko mitään siitä tai musta. Oliko meillä romanssi?

Tuntuu et silloin oli paljon helpompaa vain hengailla jonkun uuden ja kiinnostavan tyypin kanssa. Musta uusiin ihmisiin tutustuminen on nykyään vaikeaa. Vaikka muistan et se rajankäynti kaveruuden ja jonkun seurustelujutun välillä oli silloin vähän hämmentävää. Ihastuksista puhuttiin jatkuvasti mut vain jos ne sopi siihen kaikkien pelaamaan heteropeliin.

Leirillä oli toinenkin olennainen juttu, joka tuotti hankaluuksia: uskovaisuus. En koskaan ymmärtänyt mistä puhuttiin, kun puhuttiin Jumalasta. Pelkäsin et jään kiinni valeuskovaisuudesta. En tiedä, muistatko tätä, mutta isosten tehtäviin kuului yhtenä iltana pitää iltahartaus ja kertoa joku nuoriin vetoava uskoon liittyvä koskettava tarina. Tuntui Huijarilta, joten lähestyin asiaa jonkun muun näkökulmasta. Ajattelin että lapsen tarina uppoaa, ja kerroin 7-vuotiaan pikkusiskoni ihmettelystä siitä ettei taivaalla näy enkeleitä. Kerroin vastanneeni lapselle, että “kyllä ne siellä taivaassa ovat vaikkei niitä näy”. Valehtelin siskolleni, tiesin että niin kuuluu sanoa. Ja valehtelin teille.

Muistelen kanssaisostani –––ä, jonka uskovaisuutta epäilen yhtä suuresti kuin omaani. ––– oli kiinnostunut isoista laivoista ja esiintymisestä. Hän tykkäsi olla huomion keskipisteenä, ja leiri-isosena sitä pääsi olemaan.

Muistan –––n kommentin lentopallokentällä, että mulla on omituiset varpaat. Mietin kristillistä musiikkikasettia, jota kuuntelin lapsena. Siinä laulettiin: “Liian suuret hampaat syntyessäin sain, liian suuret hampaat muuten tavallinen vain!” Mulle jäi siitä kasetista käteen opetus, et vaikka olisi jokin omituinen piirre, on silti ihan tavallinen vain. Silloin teininä suhde tavallisuuteen oli aika mahdoton, kun tavallaan ei halunnut olla tavallinen yhtään, mut ei saanut olla liian erikoinenkaan.

Leirin lopussa kirjoitettiin kaikista paperille positiivisia asioita, muistatko? Mitäköhän mä kirjoitin sun lappuun? Mua luonnehdittiin: “on aina oma itsensä”, mut en ollut. Olin reipas. Pelkäsin jääväni kiinni siitä etten ollut uskovainen ja siitä etten ollut hetero. Mietin sitä laulua jota seurakunnan leireillä laulettiin, “Tuu mun vaimoksein”. Seurakunnan sisäistetty homofobia oli niin ylitsevuotavaa, et epäselvyyksien välttämiseksi tytöiksi sosiaalistetut lauloivat “tuu mun mieheksein”. Muistan sen säkeen kohdalla ajatelleeni seksuaali-identiteettiäni, ajatusta siitä et romanttisena eleenä sanoisin jollekin “tuu mun vaimoksein”.

Mietin sitä krapulaisen oloista herttaista rippipappia, joka mun kuvitelmissa oli homo ja jonka puolesta olin onnellinen, kun se oli löytänyt seurakuntayhteisön.
Toivoin et se oli onnellinen, mut pelkäsin ettei noiden laulujen keskellä voi olla. Ajattelin et ehkä se on mun queer-kummi, joka näkee mut ja joka siunaa mua pervolla siunauksellaan, ja se kannattelee mua niiden cisheteropeliaikojen yli.

Mietin, miksi kirjoitan sulle kaikkea tätä. Kai haluan vain tehdä jotain hyvitystä ja sanoa jälkikäteen asioita, joita muistelen ajatelleeni silloin mut joista olin hiljaa. Haluan pyytää anteeksi siitä enkeli-tarinasta. Ja ehkä haluan tietää, oliko meidän välillä jotain, tai tiesitkö mun halusta sua kohtaan vai olitko vain mun salainen fantasia.
Sun ei tartte vastata, mut voit. Se olis kivaa.

Helsingissä 23.4.2020
Saara Hannus

PS. –––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––