NOT TO SING LIKE A CITY BIRD SINGS
"Without grievability, there is no life, or, rather, there is something living that is other than life". 1
When we think about the island of Reposaari we think about the sea, and the forest. We think about doing together, and imagining together. We think about time that expands to thinking, eating, cooking, and going to sauna - everything becomes entangled. Without a doubt Reposaari is one of the essential elements in Porin kulttuurisäätö’s practice. It is part of our personal story and ideology, where a place,art,their politics and experiences are inseparable. To us Reposaari is like an endless summer camp. Simultaneously it is – a bit like Porin kulttuurisäätö – its own curious and distinct realm where multiple forces: global and local, urban and nature, structured and unstructured, intersect.
Before the first Pori Biennale Porin kulttuurisäätö held an interdisciplinary symposium at Reposaari in which, utopia and dystopia, the themes of the biennial, were discussed alongside of the concept and the relevance of an art biennial today. Six years later all biennales globally are being re-evaluated in a way that took everyone by surprise, even if the current situation has been in many ways represented in countless dystopias.
Currently the whole world is suffering, and the future is uncertain for most of us. How to make and exhibit art in times like these? Are we entitled to grieve the loss of a project and the personal expectations we had for it: working together within a place and a theme that meant so much to us? Are we entitled to mourn art as we have known it, while concurrently hoping this situation produces solidarity and new, more sustainable practices? And, is the global shock that is inevitably also an individual crisis, the best moment to re-evaluate and to recreate the practice of this field?
Pori Biennale 2020 Not to Sing Like a City Bird Sings was a dream project in many different ways. We had dreamed about Reposaari and how it would be to work there again and on this scale. We have used every possibility, and sometimes even the unwanted ones, to tell stories about Reposaari and its special qualities. We had started a successful collaboration with the city of Pori and the new owner of ‘Repolinna’ enabling us to work on-site together with the artists without much limitations. This hasn’t always been the case, as over the past years we have struggled with multiple locations whether it’s been a public space or an empty store space in the city centre. In Reposaari we hoped to revisit the site together, to go to sauna, sit and talk in the kitchen while Taina Rajanti prepares daily meals. We wanted to walk in the forests and on rocks, listen to the waves and smell the sea. We wanted to complain about the selection in the local grocery store, and the lack of wine store (the smallest Alko in Finland used to be in Reposaari), and how the locals gave up spending siesta (this was a tradition in Reposaari until 1998). We wanted to open up the archive of artworks to a larger public, and for those living in Reposaari: each year they have seen us working there, but hardly ever the actual works. We wanted to bring new public to a place we think is worth seeing. None of this is going to happen.
However what does not disappear even in this new situation, are the other aspects of the exhibition: the possibility to open up an archive This allows us to continue the work we been doing since the beginning of Porin kulttuurisäätö: to explore how a specific place impacts practice and the processes, and furthermore what kind of art each place generates. Now it’s especially interesting to explore the possibilities and impossibilities for mediating the experience of a place, as we cannot access the place physically. How do we mediate a sense of a place? How can we create an impression of what Reposaari feels like as embodied and sensed experience?
Since the beginning of its practice Porin kulttuurisäätö has deconstructed and revisited the concept and the form of an exhibition. What we have learned from the previous projects is now on demand In Pori World Expo (2015) we considered how an artwork becomes experienced through interaction between the artist and the audience, without an actual physical object. Now the opened archive includes a multitude of approaches depending on the artist and the work.
For the Centennial (2018) exhibition we invited author Johannes Ekholm to write about art and future. In 2018 Ekholm’ wrote: The curator resists: “Thinking about the future makes me anxious. I’m taken over by a profound wave of sadness and physical sickness. Whatever happens, happens despite me.” This passage seems scarily apt now: as we cannot control what happens around us, we feel sadness, anxiety and fear. The world has indeed turned dystopian. On the other hand it enables Reposaari to retain its utopian nature. Or maybe it is more like speculative fiction. Reposaari will remain as a place that could have been, could be, and can become into being. As a place, that instead of being emptied to an exhibition, keeps on ufolding.
We want to thank all the artists for their flexibility and trust in this situation, and Kiia Beilinson and Ville Niemi for making the biennale happen in the current form of an online exhibition and publication. We also want to thank Aalto University, Arts promotion Center Finland, City of Pori and The Finnish Cultural Foundation fort kindly supporting our project.
Anna Jensen & Eliisa Suvanto, curators
1 Judith Butler: Frames of War. When is Life Grievable? 2016, 15
NOT TO SING LIKE A CITY BIRD SINGS
“Without grievability, there is no life, or, rather, there is something living that is other than life”. 2
Kun ajattelemme Reposaarta ajattelemme merta. Metsää. Yhdessä tekemistä ja yhdessä ajattelemista, paikkaa, jossa tekeminen ja venyvä aika, käveleminen, syöminen ja saunominen kietoutuvat yhteen. Reposaari on alue, joka on syy ja seuraus. Reposaari on yksi keskeisiä elementtejä Porin kulttuurisäädön toiminnassa: osa sen syntytarinaa, ja osa ajattelua jossa paikka ja taide ja näiden kokeminen tai politiikka eivät ole erotettavissa toisistaan. Reposaari on kuin loputon kesäleiri. Samalla se on–vähän kuten Porin kulttuurisäätö–outo ja erillinen saarekkeensa, jossa kuitenkin risteävät monenlaiset voimat: globaali ja lokaali, urbaani ja luonto, jäsennetty ja jäsentymätön.
Porin kulttuurisäädön ensimmäistä Pori biennaalia alusti Reposaaren ympäristökeskuksessa järjestetty monitieteinen seminaari, jossa pohdittiin teemoja utopia ja dystopia, sekä itse biennaalin käsitettä ja sen merkityksiä nykypäivänä. Nyt biennaalit, ei vain Porin kulttuurisäädön kokeilu vaan kaikki maailman biennaalit, ovat joutuneet uudelleen arvioitaviksi tavalla, joka toisaalta on representoitu lukemattomissa dystopioissa ja joka kuitenkin yllätti kaikki.
Kuinka tehdä taidetta tällaisen inhimillisen tragedian äärellä ja kuinka puhua taiteesta tällaisena aikana? Onko oikeutettua surra menetystä, joka koskee projektia ja siihen linkittyneitä odotuksia? Onko sopivaa murehtia yhdessä tekemistä itselle tärkeän paikan ja aiheen äärellä? Voiko surra taidetta sellaisena kun sen on tähän asti tuntenut, samalla kun toivoo, että tilanne tuottaa myös uudenlaisia, kestävämpiä toimintatapoja? Onko maailmanlaajuinen, ja auttamatta myös henkilökohtainen shokkitila paras hetki uudelleen arvioida ja luoda pitkäjänteistä toimintaa kentällä?
Pori biennaali 2020 Not to Sing Like a City Bird Sings oli monella tapaa unelmaprojekti. Olimme vuosia haaveilleet Reposaaressa työskentelystä. Olemme käyttäneet jokaisen annetun mahdollisuuden kertoaksemme saaren ominaispiirteistä erilaisille yleisöille. Olimme sopineet Porin kaupungin ja Repolinnan, entisen ympäristöntutkimuskeskuksen, uuden omistajan kanssa yhteistyöstä, joka olisi mahdollistanut sekä paikan päällä työskentelyn yhdessä taiteilijoiden kanssa että näyttelyn järjestämisen ilman suuria rajoitteita. Tilapoliittisesti tämä ei ollut itsestäänselvyys, sillä olimme jo vuosia kamppailleet tilojen saatavuudesta keskusta-alueella–oli kyse sitten julkisen tilan tai tyhjien liikehuoneistojen käyttömahdollisuudesta 3. Reposaaressa haaveilimme mahdollisuudesta tutustua tilaan (uudestaan) yhdessä, saunoa pihasaunassa, istua keittiössä keskustelemassa, samalla kun Taina Rajanti laittaa ruokaa. Halusimme kävellä metsissä ja kallioilla, kuunnella meren kohinaa, haistaa meren. Manata paikallisen Salen valikoimaa, ja sitä, ettei saarella enää ole (Suomen pienintä) Alkoa eikä siellä enää vietetä siestaa. Halusimme avata Aallon kurssien yhteydessä toteutettujen teosten arkiston yleisölle: reposaarelaisille, jotka ovat ehkä vuosien varrella nähneet tekijät, mutta eivät teoksia. Tuoda uutta yleisöä paikkaan, joka mielestämme ansaitsee tulla nähdyksi. Mikään tästä ei tule tapahtumaan.
Mikä ei kuitenkaan katoa muuttuneen tilanteen myötä, ovat näyttelyn muut lähtökohdat: mahdollisuus avata arkisto yleisölle ja tutkia sen kautta sitä mitä Porin kulttuurisäädön näyttelyissä on tutkittu läpi sen toiminnan: miten paikka vaikuttaa tekemiseen ja millaista taidetta kulloinkin käsillä oleva paikka synnyttää. Erityisen kiinnostavan tästä näyttelystä tekee kokemuksen välittämisen mahdollisuus ja mahdottomuus ilman pääsyä tähän paikkaan. Miten paikan kokemus välittyy? Miten onnistumme synnyttämään vaikutelman siitä, miltä Reposaari tuntuu ruumiillisena ja aistillisena kokemuksena?
Porin kulttuurisäätö on toimintansa alusta asti eri tavoin pyrkinyt ajattelemaan näyttelyä käsitteenä ja tekona uudelleen. Aiemmista projekteista saatu oppi on nyt tarpeen. Vuoden 2015 Porin maailmannäyttelyssä pohdittiin miten taideteos tulee koettavaksi vuorovaikutuksessa ja ilman fyysistä objektia. Silloin teokset tapahtuivat puhelinkeskusteluissa taiteilijan ja näyttelyvieraiden välillä. Nyt arkisto sisältää moninaisempia lähestymistapoja taiteilijasta ja teoksesta riippuen.
Centennial-näyttelyyn pyysimme kirjailija Johnnes Ekholmia kirjoittamaan taiteesta ja tulevaisuudesta. Vuonna 2018 Ekholmin tekstissä pohdittiin kuinka: Kuraattori vastustelee: “Tulevaisuuden ajatteleminen ahdistaa. Minut valtaa pohjaton suru ja fyysinen pahoinvointi. Mitä ikinä tapahtuu se tapahtuu minusta riippumatta.” Katkelma tuntuu nyt pelottavan osuvalta: tunnemme pohjatonta surua, ahdistusta ja pelkoa siitä, että emme voi vaikuttaa siihen mitä ympärillämme tapahtuu. Maailma ympärillä on muuttunut dystooppiseksi. Toisaalta se myös mahdollistaa sen, että Reposaari säilyttää utooppisen luonteensa. Tai ehkä kysymys on pikemminkin spekulaatiivisesta fiktiosta: Reposaari pysyy meille paikkana, joka olisi voinut olla, voisi olla, ja voisi tulla olemaan. Paikkana, joka ei sulkeudu valmiin näyttelyn myötä, vaan jatkaa avautumistaan.
Haluamme kiittää kaikkia taiteilijoita, jotka ovat osoittaneet kykyä joustaa ja heittäytyä muuttuneen tilanteen äärellä, sekä Kiia Beilinsonia ja Ville Niemeä, jotka nopealla aikataululla mahdollistivat biennaalin toteutuksen sen nykyisessä muodossa. Lisäksi kiitokset luottamuksesta ja tuesta Aalto-yliopistolle, Taiteen edistämiskeskukselle, Porin kaupungille sekä Suomen Kulttuurirahastolle.
Anna Jensen & Eliisa Suvanto, kuraattorit
2 Judith Butler: Frames of War. When is Life Grievable? 2016, 15
